Vieras kieli

Mikä on tuttua? Se, mikä on tunnistettavaa: olemassaolosta kuvittamamme kuva, joka on ikään kuin yhteisen, jaettavan tunnistamista, sen yhteisön tunnistettavuutta, jonka tapoihin olemme tutustuneet; kun sanon, että tiedän, mitä maailmani sisältää, mitä siinä on, tarkoitan, että nuo asiat ovat minulle tuttuja, ikään kuin asiat olisivat tunnistettavissa itsekseen niin kuin ihmisetkin ovat, esimerkiksi sen mukaan, mitä ominaisuuksia heillä on, mitä he tekevät, millainen suhde meillä heihin on, ja kuinka syvinä, muuttumattomina, alkuperäisinä näitä ominaisuuksia ja toimia pidämme.

Ominaisuus on jonkin asian omaisuutta, sen ominta. Asiat ovat itselleen tuttuja, kun ne omistavat ominaisuutensa, siis itsensä ja toimensa, ja ne ovat tuttuja meille omistaessaan itsensä ja toimensa meille, kun niiden omin antautuu meille tuttuudessaan tunnistettavaksi ja siten omistettavaksi: omistautuessaan.

Mitä vieras sitten tarkoittaa? Vieras on jokin sellainen, joka ei ole kohdalla, vaan vieressä: sivullinen, syrjässä. Vieras ei tule kohdalle, jaettavaksi, osaksi kokonaisuutta, vaan jää yhteisen, jaetun ja oman ulkopuolelle. Vieras ei omista samaa, ei itse itsessään, itselleen, eikä näin ollen meille. Toisaalta, juuri siksi vieras vieraannuttaa: vierasta ei voi omistaa, se ei omistaudu meille, ja siksi se tuo oman ja tutun piiriin tiedon siitä, mikä ei ole kohdallista, mikä on, hyvin kohtalokkaalla tavalla, kohtuutonta.

Sanomme, “tuntuu, kuin eläisimme eri maailmoissa”, ja maailman omistautumista ajatellen näin saattaakin olla: tunnistumisen tavat ovat kohtalokkaalla tavalla tuntemattomia. Asiat eivät tule luoksemme välittömästi hankkeidemme perusteella käsiteltävinä välineinä, lähdöksinä ja päätöksinä. Toimet ovat toiset, emmekä me osaa niitä. Siksi emme voi ottaa osaa yhteiseen omaisuuteen: emme ole osallisia, omaisia.

Samoin on silloin, kun puhumme tai kuulemme vierasta kieltä. Vieras kieli on tuntematon, emme tunne sen kohtaa kodiksi, se ei kohtaloidu, omistaudu meille, tule osaksemme, emmekä tunne sitä tutuksi.

Mutta mikä on tehnyt alkuperäisen tutustumisen mahdolliseksi, miksi tunnemme kotimme tutuksi ja ulkomaat, toispaikkaisuuden, vieraiksi?

Etäisyyden ongelma: yritämme ymmärtää vierasta kieltä niin kuin vierasta ajatusta, ongelmana jossain tuolla, ikään kuin yhtälöä, joka vaatii ratkaisua, niin kuin silloin, kun ajattelemme kieltä kieliopillisena rakenteena, itsemme ulkopuolisena aineena tai välineenä, laitteena tai perinteenä, ajattelematta, että kieli, samoin kuin ajattelu – sikäli kuin ne molemmat ovat meille ymmärrettäviä ainoastaan siten kuin ne omistautuvat meille oman olemisemme tilassa ja ajassa – ei voi olla muualla kuin täällä, meissä, siinä avoimuudessa, joka minä on. Siksi vieraiden ajatustenkin ymmärtäminen on niin vaikeaa, ennen kuin ajattelemme ne kohdallamme, oman ymmärryksemme piirissä, ominamme.

Mitä runous on? Mitä tarkoittaa, kun sanomme, ettemme ymmärrä runoilijaa? Missä määrin kyse on samasta asiasta kuin vieraan kielen puhumisesta?

Onko runoilija se, joka tuo meidät vieraan maailman keskellä tutun piiriin, tekee vieraasta tuttua, tunnettavaa, tunnettua, vai onko hän se, joka tutun keskellä tuo vieraan tunnettavaksi, vieraannuttaa meidät omastamme, jotta voisimme muistaa, mikä oman ehto on? Kotiinpaluun sanansaattaja vai lankeemuksen profeetta? Ja miten hän voi olla sitä kielen kautta, kielen avulla, kielessä, sen tietynlaisena, erityisen kielitaidon taitajana?

En tiedä. Mutta tunnen, että kysymyksen ehtona on vastaus toiseen: onko jotain mikä on todella omaa, jotain, mikä ei tule vieraana, vaan syntyy omasta maastamme, itsestämme?

On olemassa kulttuurinen ja historiallinen väite, jonka mukaan mitkään asiat eivät ole aidosti omiamme, sillä kaikki asiat ovat lainattuja, kuten sanatkin: keksinnöt, uudet tavat, vaimot, aviomiehet, kaikki vaihtavat paikkaa, koska maailma perustuu vaihtokauppaan, ja siksi jokainen voi oppia vieraalta jotain uutta, ja oppii, koska on pakko: kieli on maailmassa ennen minua, ja siinä mielessä vieras, ennen kuin opin sen.

Oma olemisemme itsellemme on tämän kaltaista. Olemme sekä läsnä että poissa, etenkin siksi, ettemme enää ole oman itsemme kanssa sellaisena kuin olimme kaikkina olemisemme hetkinä: jokainen hetki erottaa meidät itsestämme sellaisina kuin olimme, muttei kuitenkaan niin, että olisi jokin sarja olentoja ennen ja jälkeen, vaan niin, että läsnäolomme ikään kuin kohtaa kaiken ajan kokonaisuutena oman jälkeenjättämisensä avaamalla aukeamalla, joka avautuu jatkuvasti eteenpäin, ympärilleen, oikeastaan siis olemalla auki, kykenemättä sulkeutumaan, pysähtymään, jättäytymään syrjään. Kohtalomme tapahtuu, kun tapaamme kohtamme; olemme koko ajan tuo kohta, joka kohta on: oleminen on olevaksi tulemista.

Olemme kuitenkin vieraita tuolle tulemiselle, koska emme voi tietää, mitä tulee vastaan, mitä joudumme kohtaamaan. Tulevaisuus on tuntematon ja vieras. Voimme suhtautua siihen kahdella tavalla: voimme odottaa sitä ennakoiden tai antautuen. Ennakoidessamme yritämme pitää mielessämme menneitä kokemuksiamme, ikään kuin malleina sille, mitä tulevan tulisi vastata: eräänlaista maagista ajattelua, niin kuin silloin, kun lähdemme maistamaan jotakin sen maun muisto valmiiksi suussamme, sen sijaan, että antautuisimme sille, mikä tulee, ja kohtaisimme sen sellaisena, kuin se on.

Ennakoimisessa ja antautumisessa on lopulta kyse suhteestamme kuolemaamme. Kuolema, sen ajatus, on muistutus siitä, ettei tulevaa voi ennakoida. Kuolemansa tuntemisen mahdottomuus tarkoittaa paitsi oman päämäärän, kohtalon tuntemattomuutta, myös toisten, läheisten, perustavaa vierautta, meidän vierauttamme heille: koska heidän kuolemansa ei ole meidän, voimme ainoastaan olla toisten kuolevien rinnalla, vieressä, muttemme jakaa kokemusta siitä. Myös tässä mielessä olemme toisillemme vieraita.

Olemme vieraita itsellemme myös kolmannella tavalla, sisäisen kokemuksemme myötä. Sisäisyytemme on jakamaton, ainoastaan kielen (ilmeiden kielen tai äänten, sanojen tai ruumiin) välitettävissä; emme koskaan näe itseämme ulkopuolelta, toisina. Mistä tulee halu jättää jälki maailmaan, tulla tunnetuksi, ellei siitä tiedosta, ettei meistä jää jälkeäkään maailmaan, ja pelosta, että tuo tosiasia, kohtalo, jota ennakoimme, voisi olla totta jo nyt, tai jopa on jo, jollakin tavalla?

Tämä aineellinen tosiasia on yhtä kuin se vankeus, jossa elämme kielen suhteen: emme koskaan kuule omaa kieltämme sellaisen korvin, joka ei sitä osaa; emme voi olla vieraita kielellemme, me ymmärrämme sitä aina. Samalla tavalla olemme maailmassa aina ymmärryksen piirissä, asioiden, jotka tulevat luoksemme niin kuin oman kielemme sanat tulevat. Emme voi puhua kuollutta kieltä, kuolleiden kieltä, paitsi silloin, kun olemme masentuneita tai ahdistuneita: kun tunnemme, ettei kieli kuvaa sitä, mitä tunnemme, tai, kun se vangitsee meidät sisällemme ja kieltäytyy antamasta meille merkitystään, tai silloin, kun suuhumme laitetaan sanoja, tai kun tunnemme käyttäneemme toisten sanoja omien sanojemme sijasta, tai kun tunnemme puhuneemme liikaa, tai kun tunnemme saastuttaneemme itsemme väärämielisellä puheella: kun kieli ei omistaudu meille eikä ilmaise omintamme, vaan puhuu, mitä sattuu, tehden meidät vieraaksi itsellemme, tai ainakin joksikin muuksi kuin mitä tahdoimme esittää.

Samoin voi käydä myös aivan tavallisessa arjessa, kun aivan tavalliset sanat muuttuvat tuntemattomiksi: kun joukko tuntemattomia ihmisiä käyttää sanoja jonkin leikin tavoin, itse keksimällään tavalla, kuten ystävien kesken keksityssä vitsissä; tai, kun kuulemme nuorten käyttävän sanoja, joita emme ymmärrä, mutta joilla on selvästi jokin tärkeä merkitys heille.

Erään teoksensa lyhyessä katkelmassa Wittgenstein kertoo siitä, miltä tuntuu kuunnella vitsi, jota ei aivan ymmärrä. Kaksi ihmistä nauraa yhdessä. Toinen on käyttänyt hassuja sanoja, epätavallisia sanoja. Molemmat nauravat ikään kuin määkisivät. Tilanne vaikuttaisi hyvin kummaliselta jonkun sellaisen näkökulmasta, jolla on aivan toisenlainen tausta kuin niillä, jotka tilannetta todistavat. Wittgenstein sanoo kyenneensä kuvittelemaan tällaisen näkökulman, ja toteaa, että se sai hänet tuntemaan nuo kaksi ihmistä jonkinlaisiksi irrationaalisiksi eläimiksi.

Eläimiksi! Kieli näyttäytyy jälleen paitsi omimman maailmamme merkityksellisyyden kaikkialla odottavana, ilmaisena ja ilmaisuun valmiina ilmiasuna, isänmaan äidinkielenä, myös aineena, ääniaaltoina ilmassa, tuntemattoman barbaarin eläimellisenä puheena, jonka pelottava väite on, että merkityksen ehto on itse merkityksetön, että kysyessämme liian kauan ja liian hartaasti merkityksen ehtoa, olemisen olemusta, emme löydä muuta kuin mykkää ainetta ja olentomme tahdon olennoida, omistaa tuon aineen käytettäväksi tarjoutuva varanto.

Kieli näyttää vierautensa näin, silloin kun kuulemme tai puhumme sitä vieraana kielenä — mutta on tärkeää muistuttaa, painottaa, alati: emme voi puhua sitä vieraana ellemme ole kuulleet sitä vieraana. Sillä vaikka oma kieli on se, jonka kuulimme maailmaan tullessamme; se, joka odotti meitä ja toivotti meidät tervetulleeksi, antoi itsensä ja itsessään maailman, näin oli, koska se ei ollut vielä omamme, koska mikään ei ollut omaamme, ennen kuin opimme kuuntelemaan, mitä tuolla ensimmäisellä kielellä oli sanottavanaan. Eikä se ollut mitään tuttua, vaan kaikkinensa vierasta.

Yhä edelleen tuon maailman valloitus on kesken. On asioita, joille meillä ei ole sanoja, niin suuria kuin pieniäkin. Mikä tahansa kieli on yhä vieras näiltä osin, maailma hämärän peitossa, vaikka olisimme asuneet siinä syntymästämme saakka.

Kun puhun tätä vierasta kieltä, turhaudun, kun en löydä sanoja. Turhaudun, kun en osaa lausua niitä oikein. Turhaudun, kun yritän kääntää omia sanojani tälle vieraalle kielelle, tai vieraan kielen sanoja omalle kielelleni: ikään kuin niiden välissä olisi jokin vääristävä väliaine, jonka läpi maailma näyttää toisenlaiselta, ja usein jopa siltä, etten tiedä, ovatko vieraat sanat vai omat sanani ne, jotka jättävät jotain sanomatta — kenties vierailla sanoilla maailma on rikkaampi, laajempi, enemmän läsnä? Voinko koskaan asua niissä?

Miten nämä ajatukset ovat mahdollisia?

Oleminen itsessään vain on, ilman mitään, mitä voisimme sille antaa tai siltä saada, siis enempää kuin kaiken, mitä voimme olla, sikäli kuin mitä ihmisen on mahdollista olla, ollakseen se, joka käyttää maata varantonaan rakentaakseen maailman sen päälle; kunnes tunnettu, avoin maailma lepää tuntemattoman, suljetun maan päällä.

Miten runo voi kantaa kielten yli? Kysymykseen vastaamiseksi on ajateltava taiteen olemista yleisesti. Sillä runouden — sikäli kuin sillä tarkoitetaan runoutta edellä määritellyllä tavalla — tapa viestiä on jotain enemmän ja monimutkaisempaa kuin taiteen yleensä.

Miten taide yleensä viestii? Usein ajattelemme, että taiteen tehtävä on kuvata maailmaa kertomalla tarinoita ja näyttämällä kuvia tai sitten antaa tunteille ilmaisu musiikin, tanssin tai lyriikan avulla, mutta miten hevosen jouhien hankaaminen metallilankaa vasten voi synnyttää musiikkia? Miten värien massa kankaalla voi muuttua kuvaksi? Miten kivi patsaaksi? Tuo kokemus on, kuten Wittgenstein sanoi etiikasta, lähestulkoon samanlainen käsittelemättömissä oleva kokemus kuin olemassaolon ihmetteleminen.

Taide on sukua olemiselle, sikäli kuin oleminen on vain olemassaolevan paljastumista sellaiseksi kuin se on: taide yksin ihmisen luomuksista antaa aineen olla itsensä, paljastaa sen aineellisen olemuksen, eikä kuluta ainetta loppuun valmistaakseen siitä pelkän tarpeen välinettä. Teos saa sen aikaan näyttämällä teoksellisuutensa, tekeytymisensä jäljet, olemisensa aineellisen ehdon: kuva muuttuu siveltimenvedoiksi, siveltimenvedot kuvaksi, etäisyys muuttuu syvyydeksi, syvyys etäisyydeksi, maailman avoin kuvitelma suljetuksi maaksi, josta se on tehty, jonka päälle se on pystytetty.

Tuon kokemuksen jatkuva muuttuminen itsestään toiseksi, tutusta vieraaksi, hämmentää ehtymättömästi. Kyseessä ei kuitenkaan ole pelkkä hämmästyksen aikaansaama uutuudenviehätys, ei mikään kevytmielinen ihastus sattumanvaraiseen, lapsekkaaseen leikkiin, jossa kaksoiskuva vaihtaa luonnettaan, vaan äänen, kuvan, värin, aineen paljastuminen merkitykselliseksi — siis olevaiseksi tulemisen ehdon ja perustan ilmestyksenomainen läsnäolo merkityksellistymisen ilmestymisenä itsenään: olevainen itse, itsessään, sellaisena kuin se meille näyttäytyy, mutta perustaansa, ehtoansa vasten valaistuna, sille rakentuen, sille uskollisena pysyen, mutta sieluuntuen: sana, joka kuullaan samanaikaisesti merkityksettömänä äänenä ja tarkoituksellisena viestinä.

Samaan aikaan se, mikä paljastuu, kätkee paljastuessaan sen, mikä olisi voinut olla: jokainen toinen mahdollinen soittamaton melodia, jokainen muu värien konstellaatio, eri muotojen tunnelma. Maa, josta kirkon maailma nousee, kätkee toiset temppelit, tornit, alttarit, pyhän itsensä. Ihminen saapuu aukealle, jota hänen sukunsa raivaa, mutta erämaan siimeksissä, korven pimennoissa, toiset kaivannot odottavat aikaansa.

Kommentointi on suljettu.