Spitalfields

Hyvää on vain rasvaton, kevyt sekä pilvetön
taiteen paras piirre: helppo kantaa.
Kaunista on pieni, pyyteetön ja pehmeä,
ehdoitta ja suotta saatu lahja. Kaikki muu on
maksullista, virsi tyrannin haudalla;
vuotavien ientemme rikkinäiset puhelimet,
ristiriidan laskuoppi, homeen tuoksu,
paskan maku, tajuntamme algoritmit
todistavat sen: enemmän kuin kyllä
ihminen on ei, totuus on vain mitta,
palkittu ja sijoitettu, ostettu ja omistettu
metri tieteen museossa. Varmaa on vain leveys,
kaikkein laajin etiikka, hyödyllisen moraalimme
tyydyttävin kantama. Kaikki muu on
ilmaa — runoilijan uhoa, lomautettua lihaa,
rasvan työtöntä velkaa, häpeän happoa
lastesi avoimilla haavoilla. Ilona on ahdingossa
alennukset kesäisin, ketamiini, fentanyyli,
helminauhan kaikki värit, demoniset
halki tämän hotellien seivästämän maan.

Secretum meum mihi

Missään ei ole huokostakaan
                            josta ei elämäsi ilmestyisi.
Suustasi tihkuu tavujesi sylki
                            käsistäsi pyyteesi lankeavat.
Ympäri päiväsi tuntien muureja
                            vihollisen valheet herjaavat
syöttävät häpeän siementä yskäsi
                            kaikkiin kituviin aisteihin
kunnes tuohtuva tunteesi kihoaa
                            kasteena olkien lehdille
kunnes aineesi haihtuva hiutu
                            lentää luotasi kadotukseen.
Silti, ja vaikket syntyisi taas
                            koskisi kultaa uudelleen
nousisi tunturin rystysen alta
                            tätäkään kuumetta muistaisi
silti se kuuluisi tulellesi yksin
                            koska ei syttyisi toiselle:
ylläsi tähtesi jäähtyvän ilmeen
                            haihtuvat kirjeet kiiruhtavat
särkevän silmäsi kosteaan uurnaan
                            kaukana kuumilta kasvoiltaan.
Siellä on hajoava hiukkasaalto
                            vaaleten vanhalta harjaltaan
romahtava rantaan, jolla se kuuluu
                            sinulle, sinulle yksin.
Katseesi kennossa värisevä säde on
                            kypsyvä muistojen hunajaksi;
ruohoa kasvava hautasi uuttaa
                            multasi vaahteran viiniksi —
kotoaan ajetut aineesi saavat
                            viipyä elävien juhlissa
kunnes kaikennielevän pimeän
                            viitta on viimein peittävä maan.

Massa perditionis

Helmikuun harmaa ja raaka kansi suitsii
hinkuamme sinkoutua taivaaseen.
Silti, elämä yrittää; sen luotain lähettää
kuvia Marsin oranssista hiekasta
samalla kun eduskunta väittelee velasta.

Vaikkemme, Horatius, rikastu päivistä
löytääksemme jotain tästä kirotusta hetkestä
etsimme bakteeria jäisestä näytteestä
mutta mitä tätä nisäkästä itsepäisempää
kukaan voisi kuvitella löytävänsä mistään?

Hetkeään, Horatius, tuskin voi voittaa
sillä jos joka hetki joka hetki palaa
(kuten eräs viiksekäs veljesi opettaa)
todistus robotin tehtävän tarpeesta
pakenee hetkeen, joka sammuttaa virran.

Ymmärrys tavoittaa aivojesi planeetan:
tahto ei taokaan sydänlihan rautaa.
Miksi siis taistelisit kultaista taljaa
kuolleen jumalan tyhjästä kourasta
kärsisit vielä yhden lukuvuoden apinat?

Tyrrhenan tyrskyt jauhavat rantaa
hatut ja myssyt menevät muodista
Falernon viinikin väljähtyy, mutta
pyhä onnettomuus, Horatius, pysyy —
harmaa kuin maanantain helmikuinen laakso.

Gnosis

Laskeudu, enkeli, lihan syvään kellariin
         kunnes portaat päättyvät ja saavutat
                  karjalauman tasoittaman tasangon.
Siivet, jotka varjostivat auringon
         eivät enää kanna; kirkkaus riisutaan.

Laulut, jotka tunsit taivaan holveissa
         vaimenevat lankeemuksen mutaisella polulla;
                  luomisen ja ikuisuuden yhtälöt
unohtuvat tietoisuuden tummuessa lumeen.
         Älä pelkää. Olet täällä. Avaa silmäsi.

Itämaisen lampun jäljitelmän varjostin
         oranssi kuin rautaiset puutarhatuolit;
                  parturin asiakas odottaa vuoroaan
takanaan puisiin kehyksiin kuvatut
         kadonneet kampaukset, tortut ja kukkarot.

Vierellä lepäävä on ystävä meille.
         Ystävä on, joka koskaan ei petä.
                  Hänen ovat kasvot jotka katsovat meitä.
Tänään hänen pyhäkkönsä portit ovat auki;
         kullatun lasisen sohvapöydän vieressä

ompelukone, jota kukaan ei käytä.
         Hiuslakan tuuhea suitsuke julistaa
                  tänään meille koittaa suuri päivä —
luomakunnan teatterin seurakunta viettää
         enkelin ja lypsylehmän mystisiä häitä.

Paastonaika

Pedon päivän jäljet ovat runsaat mutta hennot.
Pesättömän mustarastaan kirvelevä vaikerrus
eteläisen pihin rinteen murjottava pajukko
kuivan polun pölyttämä synkkä valkovuokko.

Parvekkeelta säteilevät lastenlasten ruudut.
Rodun ruhon hammaskivi kimmeltää.
Upouudet lenkkitossut odottavat noutajaa
ensimmäistä turvallista tauditonta päivää.

Rokotteista huolimatta joen tulva jatkuu.
Metsän palo ei sammu. Virus on tullut uutisiin
istuttanut epäilynsä sulhasiin ja ylkiin
tuskin enää kosintaansa kykeneviin:

morsiamen kuumetta ei lievitetä lääkkeillä.
Vanhat puukot ovat käyneet vähiin.
Uudet sepät eivät ole syntyneet.
Herran lampaan päivä päättyy vartaaseen.

Kevään merkit

Liinat, joihin ruumis kerran käärittiin;
kirjat, joihin ilmestykset merkittiin:
arvoitukset eivät enää kiehdo
kysymysten joukot kierrä Mekkaa
tuhat vuotta barbaarien jäljissä
uupumatta kosimaansa Roomaa.

*

Pyhään ei voi kukaan pyhin vaeltaa.
Salattujen nimien, suljettujen ovien
virret eivät enää nouse huulille.
Haukat kenties voivat voittaa tuulilta
jotain siitä, minkä täytyi kadota
mukanasi, suuri poissaoleva.

*

Merkitsemme silti menneen karttoihin
tuhlattujen uhritulten asemat:
palvelukset, joita pitkin pakenit
armottoman totuutemme salista
uskontomme perustamaan kartanoon.
Siellä jouduit loputtomaan työhön.

*

Valvoville, jotka helteen muistavat
tahtosi ei ole mikään salaisuus:
koska et voi olla alla, ylläkään
käskysi ei kiellä eikä myönnä.
Juuri siksi reitti solaan aukeaa.
Suunnan näyttää vetäytyvä taivas.

Flamen

Tuntematonta on tahto
       jolla jo sammal ja lisko
ryömivät udellen edeltään
      kirivää vihreää mieltään.

Mennyttä kaikki on oleva.
       Hiiltyvä tähtien luola.
Vasta sen suussa on tuleva
       arkkusi maustava suola.

Sinä, joka rannalla palelet
       muistelet meitä tai et
sinun on annettu yrittää
       ylistää levää ja sientä.

Kasta nyt uskosi nuotta
       hyvä jota pelkäsit suotta        
keskity yhteen työhön
       nimeä, sanaton, sanaton

hiiltymällä lyhtynä yöhön.

Eckhart

Suojasääsi siunausta ei takaa sanan leiviskä.
Palvelus ei käännä sinun kasvojasi puoleemme
         ennen illan katveen suurta karjaa.

Uhraustenkin portaikolla odottavat maallikot;
hiljaisuuden pyhäkössä, aavistuksen päässä
         lyhyin reitti on jo liian suora.

Luoksesi ei tulla edes uusin suurin sydämin
avonaisin mielin, vilpittömin käsinkään
         koska et voi taata niiden valuuttaa.

Olet yhtä yksin, hämillään kuin mekin
harhailet ja kompastelet pitkin viikon harjaa
         ymmärryksen sirpaleiden keskellä.

Sunnuntaisin suunnaton punainen naamasi
tuijottaa naavoittuneen oksastosi alta —
         kylmä puro virtaa alas vuorilta.

Mystagogos

Raiteiden varrella ruskeaa loskaa.
Auringon työnä on paljastaa kalat.
Ihmisen kohtalo syödä ja juoda
esittää aamulle virkeät jalat.

Ympäri kertyvät korkeat vuoret.
Huippuja höylää painava jää
kunnes ne kuluvat hiekaksi taas.
Penkoilla virtojen kosketat sitä.

Kaikissa jäänteissä vaara on suurin
uskoa vieläkin yhteisiin lomiin
ennalta menneisiin vanhempiin
vaikka he eivät tienneet, mihin.

Ympäri kertyivät korkeat vuodet
mutkaisten metsien punomat juonet
pilvien ilkkuva kiesi ja olevan
kaitoja siltoja sykkivät suonet.

Jokainen näistä on ollut ovi.
Jokainen meistä on kulkenut läpi
lehdon marja on ollut makea
pihlaja ojentanut sovinnon käden.

Ehtoollinen

Päivästä päivään odotti hän jotakin
       tulevaa, niin kuin aavikko odottaa
kuivia poskiaan vihmovaa sadetta;
       odotti, niin kuin kappelin kynttilä
hartaaseen hetkeen kutsuvaa kelloa.
       Mitä hän odotti ei saapunut silloin.

Viljavan maailman lauhkeilla aavoilla
       virtasivat vaahtopäitä vuodattavat joet.
Vuodenajat juottivat janoisia uomia
       syksyjen usvat huurtuivat kuuraksi
nukkuvia tilhiä nuokkuville oksille.
       Mitä hän odotti ei saapunut siten.

Valtameret söisivät riitaisat mantereet
       ennen kuin viettien itsepäinen siemen
puhkeaisi jälleen laulujen kukkaan;
       kuitenkin, silloinkin, odottaisi hän —
odottaisi, niin kuin alttari odottaa
       maljaansa kantamaan vihityn valintaa.