Mitä hyötyä runoudesta on? Tämä ei ole enää pelkän kapitalistisen modernisaation kysymys vaan sitä nykyään viime kädessä palvelevan populistin kysymys. Populismilla en tarkoita vain populistisiksi nykyään laiskasti nimettyjä poliittisia liikehdintöjä tai puhetapoja. Ne tekee mahdollisiksi syvempi populismi, joka on nykyisen ideologisen maailmankuvan uusintama elämänmuoto, länsimaisen demokratian myöhäinen mutaatio, jonka keskeinen arvo on suosio eli kuuluisuus, eli näkyvyys.

Tämä näkyvyys, kaikkiaallinen populismi, “videolismi”, pyrkii muuttamaan kaiken arvon ilmeiseksi ja näkyväksi. Kaikki on voitava selittää niin, että mahdollisimman suuret joukot ymmärtävät kaikille yhteisesti jaettavan sanoman ilman mitään yksityistä, erityistä opeteltavaa. Tunnistettavuus on puhuttelemisen ylin taso. Suurin synti on olla elitisti, joka väittää, että on olemassa kätkettyä tietoa, jota kuka tahansa ei voi löytää, koska sitä ei voi löydettynäkään ymmärtää ilman jokaisen ihmisen yksityiseen, salaiseen kokemukseen kätkeytyvää tietoa, jota ei voi jakaa eikä täten valjastaa populismin polttoaineeksi: että olemme erilaisia, emme samanlaisia.

Kaikelta kritiikiltä, jota tänä päivänä kirjoitetaan, vaaditaan jokaisessa lauseessa ja jokaisessa ajatuksessa populistille vastaamista. Kriitikko, jos hän tahtoo todella vastata, joutuu vastatusten voimien ja vastuiden kanssa, jotka eivät ole enää tavanomaisia. Kriitikon tehtävä ei voi silloin olla sisällön selostaminen tai selittäminen, ei Walter Benjaminia mukaillen asioiden aineellisen sisällön selittäminen (naiivisti: mitä teoksessa tapahtuu), muttei myöskään niiden totuussisällön selostaminen (yksinkertaistaen: mistä teoksessa on kyse), koska totuussisällön totuus itse on saatettu kyseenalaiseksi: heti, kun kysytään populistin ladattu kysymys – mitä hyötyä runoudesta on – on selvää, ettei se voi olla hyödyllinen mitenkään muuten kuin palvellessaan populistin päämääriä.

Runouden puolustajalle lankeaa epäkiitollinen rooli. Hän ei voi vastata mitenkään muuten kuin “kyllä-mutta”-retoriikalla: joko “kyllä, runous on hyödytöntä, esimerkiksi taloudellisesta näkökulmasta, mutta hyödyttömyys ei olekaan negatiivista”, jolloin haasteeksi tulee keksiä, miten hyödyttömyys voidaan kehystää uudelleen positiiviseksi arvoksi, tai “kyllä, runous on hyödyllistä, esimerkiksi taloudellisesti, muttei siten kuin taloudellista hyötyä tavallisesti ajatellaan”, jolloin haasteeksi tulee keksiä uudenlainen talousteoria.

Molemmat haasteet ovat mielettömiä. Runoutta pitäisi kyetä puolustamaan sen omista arvoista käsin, poliittisesti, sillä populistille vastaaminen on poliittista: politiikka tarkoittaa kamppailua niistä arvoista, joiden perusteella yhteiskuntaa luotsataan. Tätä kamppailua ei käydä nykyään parlamentissa, joka tänä päivänä palvelee vain pääomaa ja populismin pystyttämää mediatodellisuutta, jonka puitteissa suosiosta kamppaillaan.

Todellinen kamppailu arvoista, suosituista arvoista, arvojen suosiosta, käydään niillä alueilla, joilla ihmisten käsitys todellisuudesta ja sen arvokkuudesta luodaan, niissä ideologisissa valtakoneistoissa, jotka muokkaavat käsitystämme omasta itsestämme, maailmastamme ja paikastamme maailmassa: koulussa, kodissa, yliopistossa, kirkossa, mediassa, muodissa ja internetissä, laajalti siis koko kulttuurisen tuotannon kentällä, sen näkyvyyden piirissä, joka on yhtä kuin yhteinen kuvamme todellisuudesta, ja siksi tuota kenttää pyritään jatkuvasti väheksymään ja samalla järjestelmällisesti tuhoamaan tai rajoittamaan sen vapautta poliittisin menetelmin – koska se on kaikkein tärkein arvojen haastamisen ja uusintamisen alue.

Näillä foorumeilla populistille vastaaminen on aina skeptikolle vastaamista: miten voit tietää, että se, mitä pidät arvokkaana, todella on sitä, skeptikko-populisti kysyy, ja jos et osaa vastata, eikö ole niin, että kaikki arvot ovat joko arvottomia tai samanarvoisia (mikä on sama asia) ja näin ollen enemmistö (äänestäjien, kuluttajien) saa päättää, mikä on yleisesti totta ja arvokasta?

Tilanne on lavastettu, sillä “enemmistö” on aina retorisesti populistin hallussa, koska populisti ymmärtää julkisen mielipiteen olevan virtuaalinen. Populisti voittaa kilpailun kansan mielestä ja sydämestä, koska hän on ainoa, joka puhuu kansan mielestä ja sydämestä. Me elitistit emme halua, voi, tai osaa tehdä niin, koska tiedämme “kansan” olevan valhetta, populistin keksintö, ja tiedämme myös, ettei populistia kiinnosta viime kädessä kansan sydän, vaan se, että sumuverhonsa turvin hän kykenee suorittamaan toimia ja saattamaan voimaan asetuksia, joiden avulla vapaan keskustelun alue kapenee yhä enemmän, ja arvoja, joilla meitä luotsataan, on yhä vaikeampaa haastaa.

Viime kädessä, jos populistit voittavat, kun he voittavat, totuuskin paljastuu äänestettäväksi mielipidekysymykseksi, ikäänkuin luonnonlait olisivat “vain” lakeja, joiden valmistelijana tiede toimii eduskunnan tavoin — mutta “tosi totuus” on populistin löydettävissä sieltä, missä parlamentaarinen totuus ei tule edustetuksi: suosion luomisen, suosiontuotannon kentältä, missä on vain edustettavia totuuksia, kansantotuuksia, siis juoruja, huhuja, uskomuksia, “viisautta”, jonka korkein taso ei ole ajattelu vaan järkeilemätön toiminta, toisin sanoen “arjen sankaruus” tai “kansakunnan vihollisen” rooli, siis joko kansallista yhtenäisyyttä luovilla saavutuksilla ja työllä ansaittu positiivinen rooli (veteraanit, urheilijat, yrittäjät) tai sitä horjuttava negatiivinen rooli (maahanmuuttajat, taiteilijat, köyhät, sairaat), ja näihin rooleihin voidaan roolittaa kuka tahansa, joka sopii sopivalla tavalla, tunteisiinmenevästi, syntipukiksi tai karnevaalikuninkaaksi.

Tämän takia populismi on fasismia, fasismin myöhäinen, uusi ja kaikkiaallinen muoto, joka ei ole enää pelkästään nationalistista – koska nationalismi oli vain menetelmä populistisen vallankäytön oikeuttamiseksi ja myymiseksi – vaan kaikkiaallista, identiteettimme syvyyksiin juurtuvaa: kuka olet, liberaali vai konservatiivi, meitä vai heitä, totuuden puolella vai totuutta vastaan? Kyse ei ole Hitlerin fasismista eikä Mussolinin fasismista, vaan johtajattomasta, myöhäisestä, sisäistetystä fasismista, joka ei koskaan kadonnut maailmasta, koska sitä ei häädetty sieltä, missä sen ei oletettu koskaan olleen: voittajan sydämessä, länsimaisen ihmisen olemuksessa, joka palvoo joukkojen totuutta oman totuutensa sijasta.