Kirjassaan Ihminen vailla sisältöä (L’uomo senza contenuto, 1994) italialainen filosofi Giorgio Agamben esittää, että nykyaikainen käsityksemme taiteesta vastaa pitkälti Immanuel Kantin ajatusta, jonka mukaan taiteen täytyy olla riippumatonta, itsenäistä, eikä alisteista itsensä ulkopuolisille velvoitteille tai sitoumuksille: kauneuden syy on kauneudessa itsessään.
Tämä ihanne on kuitenkin katsojan, ei tekijän teoria taiteesta. Sitä vasten, Agamben muistuttaa, Nietzsche on esittänyt teorian taiteilijan sitoutuneisuudesta. Esimerkki on Stendhal, jolle taiteen näkeminen oli henkilökohtainen kokemus, taide “lupaus onnellisuudesta”. Tällainen tekijäkeskeinen ajatus taiteesta jättää jälkeensä esteettisen (pelkän aistillisen) ja kiteytyy Pygmalionin hahmossa, joka pyrkii tekemään taiteestaan elämää.
Jos Nietzsche ennustaa muutosta, joka tapahtuu hänen jälkeensä, on hyvä muistuttaa myös ajasta ennen esteettisen näkökulman valtakautta, kun esteettiseen — kauniiseen sinänsä — suhtauduttiin epäluuloisesti, kuten keskiajalla (kun kuorolaulu kiellettiin liian kauniina) tai Platonin filosofiassa (Agamben voisi lisätä teatterisodat 1500-luvulla ja epäluulon romaania kohtaan 1700-luvulla).
Mistä tuo epäluulo ponnistaa? Jos ihmistä määrittää hänen kykynsä tuottaa tai tuoda asioita olemattomuudesta olemassaoloon (tekhne, poiesis), voi tuota kykyä käyttää sekä “hyvään” että “pahaan”. Toisin sanoen, Agamben kysyy, oliko niin, että Platonin epäluulo oli seurausta siitä, ettei taide ollut hänelle “riippumatonta”, esteettistä mielihyvää, kuten se on meille “hyväntahtoisille katsojille”, vaan siitä, että taide on jotain jumalaista, kauheaa, lumoavaa?
On huomionarvoista, että mitä enemmän olemme taiteen vastaanottajina päätyneet ajattelemaan taiteesta toisin kuin Platon (sillä taide ei enää vaikuta meihin, edes niin, että kysymys sen moraalista olisi mielekäs kysymyksenä taiteesta taiteena), sitä enemmän taiteilija itse on joutunut kohtaamaan oman työnsä jonain muuna kuin riippumattomien kantilaisten tuotteiden luomisena.
Taiteilijalle taide näyttäytyy modernilla ajalla yhä enemmän elämän ja kuoleman kysymyksensä, henkisen terveyden uhkana tai mahdollisuutena, jopa niin, että monet taiteilijat saattaisivat, Agamben spekuloi, yhtyä Platonin ajatukseen taiteen häätämisestä valtiosta, sillä se saattaa jopa uhata sen olemassaoloa, kuten runoilija Hölderlinin ajatuksessa, jonka mukaan kreikkalainen kulttuuri romahti, koska yritti luoda “taiteen valtakunnan” unohtaen ajatella kansallista (das Vaterländische).
Tämä riippumattoman ja sitoutuneen ristiriita osoittaa Agambenin mukaan vähintään sen, että taide esteettisenä ilmiönä (katsojan riippumattomana aistillisena kokemuksena) ei ole luonnollinen asia. Jos haluamme, Agamben sanoo, palauttaa taiteelle sen alkuperäisen merkityksen, meidän on purettava estetiikka kauneuden tieteenä silläkin uhalla, että kadotamme (modernin) ymmärryksemme siitä, mitä horisonttia vasten taideteosta tulisi lähestyä.
Mitä löytäisimme sen sijaan? Lähestyisimmekö silloin Rimbaud’ta, joka vaati taidetta muuttamaan ihmisen elämää? Tuo vaatimus, kuten Nietzschen toteamus, että tarvitsemme taidetta, joka kuuluu vain taiteilijoille, ei kuitenkaan tarkoittaisi, että vastaanottajista puhdistettu taide “onnellisuuden taitona” johdattaisi meidät lupaamaansa onneen. Päinvastoin, se vie Kauhun porteille, saman jumalisen kokemuksen äärelle, joka sai Platonin ajamaan runoilijat kaupungistaan.
Agamben tarttuu seuraavaksi Jean Paulhanin ajatukseen, jonka mukaan on olemassa kahdenlaisia taiteilijoita, retorikkoja ja terroristeja. Retorikot palauttavat kaiken merkityksen muotoon, terroristit alistavat kaiken kielen merkitykselle.
Terroristi tahtoo luoda taidetta, joka olisi olemassa niin kuin kivet tai vesipisarat, joiden muoto sulautuu ja on yhtä niiden aineen kanssa. Agamben lukee Balzacin tarinaa taiteilija Frenhoferista, jonka maalaama taulu on hänen sisäisyytensä täydellinen kuva: taiteen tuhonnut taide, jonka totaalinen merkityksellisyys on hämärtänyt sen aiheen, muuttanut sen värien kaaokseksi.
Jäljelle on jäänyt ikään kuin vain muotoa, ulkoisia merkkejä: terroristin paradoksi on, että ilmaistakseen ilmaisemattoman, hänen on käytävä muotojen kautta. Näin merkityksen puhtaimmat ilmaisijat ovat puhtaimman merkityksettömyyden muotoilijoita, jotka kiertävät kehää merkityksellisestä äänestä merkityksettömään merkkiin ja takaisin, elleivät, kuten Rimbaud, lopulta kieltäydy leikistä kokonaan.
Kätkeytyykö terrorismin ja retoriikan vastakkainasetteluun jotain muutakin kuin se iänikuinen pulma, johon moderni jatkuvasti sotkeutuu? Frenhoferin taulu on täydellinen niin kauan kuin sitä ei katso kukaan muu kuin hän itse. Heti kun joku toinen näkee sen, hän halkeaa kahtia, ja katsoo sitä paitsi omasta, sitoutuneen taiteilijan onnellisuuden lupauksen näkökulmastaan, myös riippumattoman estetiikan näkökulmasta.
Teos hajoaa myös: toisaalla taiteilijan elämä elävä kokonaisuus, joka kiinnittyy hänen toiveisiinsa, haluihinsa ja tahtoonsa, toisaalla silkka, tarkkailtu muoto, joka heijastaa vain itseään. Tämä ristiriita on estetiikan ytimessä koko sen historian ajan, Agamben sanoo: taiteen alkuperä sekä taiteilijan luovana työnä että tarkkailijan aistillisena käsittelynä.
Mitä sitten olisi estetiikan purkava taide tai taidekäsitys? Tähän, valitettavasti, Agambenkaan ei voi tarjota tyydyttävää vastausta, enkä voi olla ajattelematta, että näin on, koska hän etsii niitä yhä samasta eurooppalaisten valkoisten miesten kulttuurista, joka on itse oman umpikujansa rakentanut.