Mielen henget

Luen Dante Alighierin (1265-1321) La Vita Nuovaa (1295) ja mietin, mistä sen toisen sonetin proosaselostus oikeastaan kertoo. Kyse on hetkestä, jolloin Dante näkee ensimmäistä kertaa rakastettunsa Beatrice Portinarin. Rakkautta ensisilmäyksellä — ei ehkä ensimmäistä kertaa länsimaisen kirjallisuuden historiassa, sillä tokihan kreikkalaiset pastoraaliromaanit jo tunsivat tämän ilmiön, mutta kuvaus on mielenkiintoinen esittämänsä psykologisen prosessin tähden (käännökseni lienee surkea):

Tuona hetkenä, ja kertomani on täyttä totta, vitaalinen henki, joka asustaa sydämen salaisimmassa kammiossa, alkoi täristä niin voimakkaasti, että ruumiini vähäisimmätkin liikkeet häiriintyivät oudolla tavalla; ja vavisten se lausui nämä sanat: ‘Tässä on minua voimakkaampi jumala, joka tulee hallitsemaan minua’. Samalla hetkellä animaalinen henki, joka asustaa siinä korkeassa kammiossa, jonne kaikki aistit tuovat havaintonsa, lamaantui hämmennyksestä, ja puhutellen suoraan näkökyvyn henkiä sanoi niille näin: ‘Nyt on hurmionne saapunut’. Samalla hetkellä luonnollinen henki, tuo joka asuttaa aluetta, jonka piirissä ravitsemuksestamme huolehditaan, alkoi itkeä, ja kyynelehtien lausui nämä sanat: ‘Voi, raukka kun olen, tästä lähtien tielläni tulee olemaan lukuisia esteitä’. Sallikaa minun todeta, että tuosta hetkestä lähtien Rakkaus hallitsi sieluani, joka vihkiytyi tälle niin auliisti, että tämän hallitessa sitä niin itsevarmasti ja majesteetillisesti mielikuvitukseni suoman vallan välityksellä, minun oli siitä lähtien huolehdittava kaikista sen tarpeista. (La Vita Nuova, II)

Dante kirjoitti La Vita Nuovaa (tai Vita Novaa) kymmenisen vuotta, vuosina 1283-1293. Se edustaa Boëthiuksen Consolatio Philosophiae -teoksen tavoin prosimetrum-lajityyppiä, jossa runot vuorottelevat proosaselostusten kanssa; sen 42 lukua kommentoivat yhteensä 25 sonettia, yhtä ballataa ja neljää canzonia. Teos on omaelämäkerrallinen kertomus Danten rakkaudesta nuoreen firenzeläiseen Beatriceen. Samalla se kartoittaa hänen pyhän rakkauden filosofiansa kehittymistä.

Ajattelun taustalla oli Danten tyytymättömyys edeltäjiltään, kuten sisilialaisilta, provencelaisilta ja muilta toskanalaisilta runoilijoilta perittyyn hovirakkauden tai ritariromantiikan aihepiiriin, missä rakkaus on ylevistä päämääristään huolimatta aina sidottu yksilön halun täyttymiseen. Dante halusi käsitellä rakkautta syvempänä ilmiönä, taivaallisena periaatteena, ja Beatrice edusti hänelle tätä ideaalia: neitseellisen neidon kauneus herättää halun lähestyä jumalallista samalla tavoin niin kuin sielu kaipaa paratiisiin.

Lainatussa kappaleessa rakkaus iskee Danteen kirjaimellisesti kuin luonnonvoima. Kuvauksen taustalla on Albertus Magnuksen piirtämä kuva ihmisruumiin ja -sielun rakenteesta, joka on ihailtavan materiaalinen. Henget, jotka ihmisruumista hallitsevat, ovat kolmenlaisia: vitaalinen saa alkunsa sydämestä, muuttuu luonnolliseksi maksassa ja animaaliseksi aivoissa.

Näkökyvyn henget (spiriti sensitivi) ovat animaalisen hengen emanaatioita, jotka toimivat aistien kuljettajina: ne kirjaimellisesti käyvät hakemassa aistien kohteet ulkomaailmasta ja vievät kuvan, materiaalisen objektin, takaisin silmiin. Kaikkia näitä henkiä hallitsi sielu, niin kuin Aristoteleen vanhassa allegoriassa ruumiin laivasta, jonka airoja sielu käyttelee.

Ruumiillinen innoitus

En nyt tarkastele tässä sen kummemmin tämän aristotelisen sieluteorian juuria tai kontekstia (tämähän on myös variaatio antiikin galenoslaisesta fysiologiasta). Minua kiehtoo runoilijan inspiroitumisen maallisuus ja fyysisyys. Dantelle ja muille keskiaikaisille kirjailijoille inspiroituminen on sitä, että todellisuus ottaa materiaalisesti yhteyttä runoilijaan: niin vaikuttaja, vaikutus kuin vaikuttuminenkin ovat konkreettisia, ja kaikki “sielullinen” on aineellista läsnäoloa.

Mikä ratkaisevinta, ilmiö säilyttää kaiken todellisen korporeaalisen voimansa vaikka se syntyisi uudelleen yksityisyydessä, sisäisessä haaveilussa — on jopa niin, että salattu, yksityinen Rakkauden visio on Dantelle kaikkein tärkein, sillä hänhän näkee hirveästi vaivaa salatakseen Rakkautensa todellisen kohteen (hän muun muassa pyrkii harhauttamaan tovereitaan kertomalla julkisesti rakastavansa milloin tätä, milloin tuota sijais-rakastettua). Ei voida myöskään sanoa, että hänen unelmoidessaan Beatricesta tyttö olisi yhtään vähemmän läsnä Danten ruumiissa ja hänen ruumiinsa kanssa kuin ollessaan fyysisesti paikalla tai näköetäisyydellä.

Tällainen käsitys mielikuvituksen voimasta on kaukana kantilais-freudilaisesta modernista psykologiasta, jonka mukaan ihmisen sisäinen homunculus-tietoisuus joutuu kuvittelussaan aina vastatusten omien pahojen henkiensä eli tiedostamattomien viettien ja kognitiivisten kategorioiden kanssa. Antiikin ja keskiajan fysiologeilla ja materialistisilla psykologeilla oli käytössään kreikkalainen sana tälle demoniselle mielikuvitukselle: fantasia.

Fantasia ja sen työstämät kuvat, imagines (latinaksi), tarkoittivat alunperin lähinnä aivan tietynlaista unelmointia, jollaista ilmenee unen ja hereilläolon rajamailla. Esimerkiksi roomalainen reettori Quintilianus (n. 35-100) kertoo Institutio Oratoria -teoksessaan, kuinka hän maatessaan divaanilla näki mielessään eläväisiä kuvia merimatkasta (en muista kovin tarkkaan, miten anekdootti menee).

Päiväunia nähtyään reettori joka tapauksessa keksi, että eläväisen unelmoinnin kykyä voisi käyttää hyväkseen kuvitellakseen ja siten verbalisoidakseen yleisölle jonkin kertomuksen tapahtumat. Silloin asiat ilmenevät meille enargeettisesti: ne muuttuvat todeksi “sielun silmien edessä”. Tässäkin oli taustalla usko, että sanoin esitettynä tapahtuma oli läsnä — se ei ollut välttämättä sama, mutta se oli silti konkreettinen tapahtuma, jota voitiin tarkastella, joka voitiin nähdä, ja johon reagoitiin samalla tavalla. Myöhemmin fantasioilla, hallitsemattomina mielikuvina, oli roolinsa esimerkiksi ”keskipäivän demonin” aiheuttaman melankolian ja masennuksen synnyssä.

Ruumiista mieleen

Myöhemmässä perinteessä todellisuuden konkreettinen läsnäolo mielikuvituksessa — korporeaalinen mielikuvitus — henkistyy ja jakautuu aktiiviseksi tiedon prosessoinniksi, symbolisoivaksi mielikuvitukseksi ja toisaalta “pelkäksi” muistiksi, unelmoivaksi mielikuvitukseksi. Samuel Taylor Coleridgen (1772-1834) kuuluisa käsitteellinen erottelu fancy/imagination pystyttää eron juuri haaveen ja mielikuvituksen välille:

MIELIKUVITUSTA käsittelen siis primaarisena tai sekundaarisena. Primaarinen MIELIKUVITUS on minulle kaiken inhimillisen Havainnon elävä Voima ja ensisijainen Toimija, ja rajallisessa mielessä siinä toistuu äärettömän ja ikuisen luomistyön MINÄ OLEN. Sekundaarinen mielikuvitus on minulle ensimmäisen kaikua, joka on olemassa samanaikaisesti tietoisen tahdon kanssa, ollen silti identtinen primaarisen kanssa toimijuutensa laadussa, eroten siitä vain toimintansa tavassa. Se liuottaa, uuttaa, haihduttaa luodakseen uudelleen; tai missä tämä prosessi muuttuu mahdottomaksi, se kaikessa pyrkii idealisoimaan ja yhdistämään. Se on olemukseltaan vitaali, siinä missä kaikki objektit (objekteina) ovat olemukseltaan kiinteitä ja kuolleita.

HAAVEELLA puolestaan ei ole vastinkappaleita, joiden kanssa leikkiä, vain varmuuksia ja kiteymiä. Haave on siis vain Muistin moodi, joka on vapautettu ajan ja tilan järjestyksistä; samalla se sekoittuu ja muuntuu tuon empiirisen ilmiön, tahdon, mukaisesti, minkä ilmaisemme sanan VALINTA avulla. Mutta yhtä lailla tavanomaisen muistin tavoin Haaveen on vastaanotettava aineksensa valmiina, assosiaation lakien tarjoilemina. (Biographia Literaria)

Coleridgelle “imagination” on itse asiassa yhdistelmä järjen ja invention (retorikon harjoittaman asioiden yhdistelemisen mentaalisen taidon) toimintaa, sielua ja sensibiliteettiä, jonkinlainen käyttöjärjestelmän ydinohjelma, kun taas haave, “fancy”, on tahdonalainen muistin aliohjelma, “a mode of Memory emancipated from the order of time and space”.

Tällainen jako kekseliääseen ja keskinkertaiseen mielikuvitukseen oli olemassa jo antiikissa ja keskiajalla, ja Coleridgenkin teorian taustalla on renessanssin versio antiikin hyvästä, Jumalan takaamasta rationaalisesta miesten imaginaatiosta ja pahasta, demonien levittelemästä juoruilevasta akkojen fantasiasta (ihan tosissaan jako oli maskuliininen/feminiininen), mutta tuo aikaisempi teoriakenttä oli usein hyvin sekava, esimerkiksi koska muistin ja mielikuvituksen erottelut olivat aika hataria. Vasta Coleridgen ja saksalaisen romantiikan myötä voidaan sanoa, että moderni, aktiivinen luova mielikuvitus ja passiivinen, unelmoiva haaveilu/muistelu (tai tapamme puhua niistä tunnistettavalla, modernilla tavalla) syntyvät sellaisenaan.

Esimerkiksi, kun William Wordsworth viitisensataa vuotta Danten jälkeen runoilee inspiraation hyveistä, innoittumisen välähdykset ovat kiteytyneet muistiin talletetuiksi “ajan hetkiksi” (spots of time), joiden turvin runoilija voi sukeltaa muistiinsa keskellä kaupunkien humua ja elää siellä todeksi orgaanisen yhteyden itsensä ja havaintonsa välillä: “aistimukset suloiset:/ veressä tunsin, sydämessä nuo,/ ne hamaan sieluuni mun puhtaampaan/ loi tyyntä virvoitusta: – tunteet koin/ myös iloin unhoittuneen”.

Kyse on kokemuksesta, jota urbanisoitunut Lontoo ei voi tarjota. Näissä elämyksissä “mysteerin/ olemus sisällinen kirkastuu […] tään käsittämättömän maailman” ja runoilija tuntee ruumiinsa kevenevän, “ruumiillisen hengityksensä” ja verenkiertonsa elpyvän. Unelmoiva mielikuvitus on siis yhtä kuin kyky lievittää stressiä mielikuvien avulla. (”Tintern Abbey” -runon suomennokset Lauri Viljasen.)

Voi olla, etten kunnioita tarpeeksi historismin periaatteita ja että käsitykseni keskiajan ja antiikin psykologiasta ovat liioiteltuja, mutta minusta on jännittävää ajatella, että noiden viidensadan vuoden aikana, jotka erottavat Danten Wordsworthista ja Coleridgesta, siirrytään mielikuvituksen käsitteellistämisessä, siis runoilijaa imponoivan mielikuvituksen kokemuksen verbalisoinnissa ruumiista mieleen, kosketuksesta ajatukseen, aineellisesta näkökyvystä kognitiiviseen kontemplaatioon, unelmointiin ja uneen.

Toisin sanoen: se, mikä aikaisemmin oli ulkoista, yhteistä, yleistä ja jaettua ainetta, muuttuu noiden vuosisatojen aikana sisäiseksi, yksilölliseksi, ainutlaatuiseksi hengeksi, jonka vain runoilija voi sielunsa erityisin voimin tavoittaa.