Mitä runous on? Miksi se on tärkeää? Friedrich Hölderlin väitti, että runous on tarpeellista, koska kaikkien muiden töidemme ja tekojemme arvosta huolimatta vain runouden avulla voimme todella asua maan päällä, olla kotonamme maailmassa, joka on viime kädessä tuttujen tarinoiden kudelmaa, ja runoilijan tehtävä on näin ollen, Marianne Mooren mukaan, todellisten sammakoiden asettamista kuviteltuihin puutarhoihin.

Mooren väitteen kohtalo, kuten toinen amerikkalainen runoilija, Robert Frost, on runoudesta sanonut, oli tulla käännöksen turmelemaksi – ja kenties vain siksi, että runous niin usein “ilmaisee jotain mahdotonta pukemalla sen mahdollisen sävyihin” (A.E.Housman) – ja silti, jotkin runoilijat, kuten Wallace Stevens, väittävät että juuri sen tähden runous auttaa meitä elämään maan päällä Hölderlinin ehdottamalla tavalla: koska se sallii mielikuvituksen valon loistaa mielissämme. Mutta miksi? Jotta voisimme nimetä maailman niin kuin Aatami (Octavio Paz) ja kohdella sanoja niin kuin ne olisivat eläviä olentoja (Robert Graves)?

Näin käy aina, kun kuuntelemme runoilijoita itseään: saamme määritelmiä, jotka ovat samanaikaisesti sekä liian laajoja että liian ahtaita, hulluutta hipovan suurpiirteisyyden tai oraakkelimaisen monitulkintaisuuden rampauttamia: jos kuuntelemme runoilijoita itseään, runoilijan tehtävä on tarjota vastaus aivan kaikkeen, mikä aikaan ja olemassaoloon heitettyä ihmistä vaivaa maan päällä, niin ajallisiin kuin ikuisiinkiin kysymykseiin (Ibsen), mutta sekään ei lopulta riitä, sillä runoilijan on myös uudistettava (Ezra Pound) noiden kysymysten muoto ja esityksen tapa. Vain siten voimme nousta puhumaan totta vallalle (Edward Said), mikä vaikuttaa olevan juuri runoilijan erityinen kutsumus, siis varmistaa kauneuden säilyminen tyrannien maailmassa (Seamus Heaney) olemalla taivaallisen totuuden ääni, joka asettuu maallista totuutta vastaan (Marina Tsvetajeva).

Tehtäväänsä runoilija on kouluttautunut mitä ankarimmin menetelmin. Sekoittamalla aistinsa (Arthur Rimbaud) ja arvioimalla kaikki arvot uudelleen (Friedrich Nietzsche) hän on oppinut tavoittamaan proteaanisen, monimuotoisen ja monimutkaisen havainnon (George Oppen), toisin sanoen, lipsahtamalla, melkeinpä vahingossa, uudenlaiseen tapaan olla onnellinen, runoilija onnistuu tallentamaan onnellisimpien ja parhaimpien mielten onnellisimmat ja parhaimmat hetket (Percy Bysshe Shelley, Matthew Arnold). Sillä tavoin runoilija “pistää varpaankyntesi vilkuttamaan” (Dylan Thomas) ja “poksauttaa päälakesi irti” (Emily Dickinson), jotta “heimosi kieli puhdistuisi” (T.S.Eliot) paitsi opetuksin myös viihdytyksin, joita runoilijan “puhuvat kuvat” meille tarjoavat (Horatius).

Niin: millä tavalla nämä vaatimukset ovat yhtään sen realistisempia kuin kuubalaisen surrealistin José Lezama Liman ehdotus, että runoilijan tehtävä on mennä pimeään huoneeseen ja rakentaa sinne vesiputous?

…

Mitä runous on? Kysymys ei ole käytännöllinen, eikä oikeastaan kaipaa sellaista vastausta, jota tavallisesti tämänmuotoisille kysymyksille tarjotaan. Kun kysymme mitä runous on, emme kysy, mikä vasara on, emmekä vastaa, että vasaraa käytetään naulan lyömiseksi seinään. Siksi runoilijoiden vastaukset ovat niin turhauttavia: koska ne ovat runoutta itsekin.

Mitä runous on? Kun kysymme runouden olemusta, kysymme jotain muuta kuin kysyessämme, mitä talous on, tai mitä valta, politiikka, tiede ja seksi ovat. Kysymme jotain sen kaltaista kuin silloin, kun tahdomme tietää, miksei vallankumous toteutunut, miksi pahuutta on, miksi himoitsemme toistemme ruumista ja miksi elämme tässä ruumiissa, joka meille on annettu: onko olemassa jotain suurempaa tarkoitusta, jotain syvempää merkitystä kuin se, jota arkemme ei meille paljasta.

Kysymys ei saa vastausta – tai jos saa, kuten tiedämme jo, liian monta vastausta, liian uhkarohkeita, liian totisia tai liian vähän tosissaan esitettyjä. Runous, kuten elämän tarkoitus, jumalten olemus, lain tahto ja vallankumouksen salaisuus kätkeytyy meiltä: merkitys uppoaa merkityksiin, runous vetäytyy runouteensa. Emme tiedä, mitä runous on, mutta silti kysymme sen perään. Miksi?

Runouden kätkeytyminen, sen määrittelemättömyys, taiteen, totuuden, jumalten, oikeuden piiloutuminen — entä jos se on niiden luonne? Rilke muistuttaa meitä eräässä kirjeessään siitä, että Jumala ei koskaan näytä kasvojaan Moosekselle, vaikka Mooses pyytää sitä. Sen sijaan Jumala käskee Moosesta piiloutumaan kallionrakoon, ja lupaa kulkea hänen ohitseen, mutta selin, sillä jos Mooses näkisi Jumalan kasvot, hän kuolisi.

Jumala kätkeytyy, ei näyttäydy, pysyy salaisuutena. Mutta silti, tai juuri siksi, hän antaa lakinsa sille, joka nousee vuorelle ja kohtaa alun ja lopun, syyn ja seurauksen, kykenemättä kuitenkaan katsomaan kohti lain salaisuutta, olemassaolon merkityksen, oikeudenmukaisuuden ja totuuden antajan kasvoja. Totuutta ei voi nähdä, ainoastaan kertoa sen käskyistä, kirjata ylös, mitä sen tuntemaan tuleminen merkitsee meille.

Jos näin on, voi olla, ettemme pysty määrittelemään runoutta siksi, että olemme erehtyväisiä – ja eikö ollutkin niin, että viimeinen Jumalaa silmistä silmiin katsonut ihminen rikkoi luojansa käskyjä vastaan, ja siksi hänet ja hänen koko sukunsa häädettiin Jumalan kasvojen edestä? Totuuden etsinnän alussa on aina synti: virhe.

Myös runouden alussa on kuuluisa virhe: traaginen hamartia. Oidipus rikkoo jumalia vastaan kuvitellessaan voivansa ratkaista sfinksin arvoituksen, mutta hän joutuu oman tarinansa, oman myyttinsä vangiksi, vastaa oman olemassaolonsa arvoitukseen omalla arvoituksellisella olemassaolollaan. Platon kritisoi runoutta juuri tästä syystä, että se on myyttistä, eikä rationaalista: ei koeteltua totuutta, vaan perittyä, kyseenalaistamatonta, tiedotonta. Siksi, alusta asti, runous on filosofian vihollinen: toinen antautuu virheelle, toinen tahtoo välttää sen. Kumpi on oikeassa, kumpi väärässä, ja kumpi on meidän kannaltamme lopulta parempi vaihtoehto, tai jos ei parempi, ainakin vähemmän tuhoisa?

(Toisaalta, Aristoteles sanoo, että filosofia alkaa ihmettelystä – mutta eikö ihmettely ala siitä, että on jotain ihmeteltävää? Jos on jokin alku filosofialle ja runoudelle, olkoon se tämä: totuutta on kysyttävä, koska on selvää, ettemme tunne sitä, että olemme ihmeissämme sen äärellä, ja ihmeissämme kenties juuri siksi, että olemme erehtyneet sen luonteesta; että vasta erehdys paljastaa totuuden olleen kätkeytynyt meiltä.)