Hän kirjoittaa käsitelläkseen tunteita, joita kirjoittaminen saa hänessä aikaan. Hän kirjoittaa tullakseen tietoiseksi siitä, miten itsetietoinen on, kun kirjoittaa: miten kirjoittaessaan hän tiedostaa, ettei tiedä, miksi kirjoittaa; ettei hän tiedä, mitä tekisi, jos ei kirjoittaisi, tai mitä tekisi silloin, kun ei kirjoita. Hän on itsetietoinen, koska hän tuntee syyllisyyttä. Hän tuntee syyllisyyttä, koska hän uskoo kirjoittamisensa olevan pohjimmiltaan itsekästä, häneen itseensä kietoutuvaa, hänen itsensä kanssa kamppailevaa ja silti hänestä itsestään pois pyrkivää, häntä itseään kadottamaan, hävittämään, tuhoamaan, unohtamaan, poistamaan, deletoimaan, nollaamaan, negatoimaan pyrkivää.

Hän kirjoittaa, jotta voisi käsitellä ja käsittelemällä purkaa näitä syyllisyyden tunteitaan, jotta voisi tuntea kirjoittavansa jotain itsestään riippumatonta. Hän kirjoittaa, jotta näkisi takaraivonsa kävellessään pois luotaan; jotta voisi olla joku muu, joka kirjoittaa hänestä; jotta hän voisi lukea kirjoitusta, jonka joku muu on hänestä kirjoittanut, tuon jonkun muun ollessa hän itse: jotta hän voisi oppia rakastamaan itseään jonain muuna kuin omana itsenään, koska hän rakastaa itseään liikaa ja siksi vihaa itseään enemmän kuin on terveellistä, koska hän ei osaa olla itsensä kanssa, koska hän on aina itsensä kanssa, koska hän ei voi olla itsensä ulkopuolella, eikä hän ymmärrä näitä ristiriitaisia tunteita, ja se ahdistaa häntä niin paljon, ettei hän tiedä, katsoisiko etelään vai pohjoiseen.

Hän kirjoittaa, toisin sanoen, koska häntä suututtaa, raivostuttaa, ahdistaa, koska hän on surullinen ja revitty ja raadeltu, koska hän ei halua elää nahoissaan koska hän ei tunne itseään kotoisaksi nahoissaan, eikä tiedä, miksi tuntee niitä tuntemuksia, joita tuntee: miksi hänen ihonsa kiristyy, miksi hänen kasvonsa kuivuvat, miksi hänen hiuspohjaansa kutittaa, miksi hänen vatsaansa särkee ja hänen lonkkaansa kolottaa, miksi häntä kuvottaa niin usein, miksi häntä väsyttää niin paljon, miksi hän ei pysty keskittymään mihinkään, miksi hänen elämänsä on vailla suuntaa, miksi hän herää aina niin väsyneenä, ehkä se on apneaa, ehkä se on diabetes, tämä kaikki on seurausta hänen ylensyönnistään, ylensyönti on tehnyt hänet sairaaksi, mutta miksi hän sitten syö niin paljon, miksi hän ei voi lopettaa syömistä, mitä hän oikein pakenee syömiseensä, kirjoittamistako, no sitäpä juuri, sitähän hän, ja heti kun hän ajattelee sitä, hänen rintaansa repii nöyryytyksen tunne, häpeän tunne: hän on huono kirjailija, hän ei osaa kirjoittaa, häntä ei hyväksytä kirjailijoiden joukkoon vaikka hän kuinka yrittäisi todistaa kirjoittamalla, että hänellä ja hänen ajatuksillaan on arvo, katsokaa, hän on erityinen ja ainutlaatuinen, mutta ei hän ole, hän on samanlainen kuin kaikki muutkin, jotka yrittävät todistaa omaa erityisyyttään ja ainutlaatuisuuttaan kirjoittamalla, mutta se ei kiinnosta ketään, koska se, mikä on kiinnostavaa, ei ole kirjoitus, kirjallisuus sinänsä, se on jotain muuta, jotain fyysistä, jotain maagista, jotain persoonallista, jotain omintakeista ja seksuaalista ja omintakeisella ja persoonallisella tavalla maagisen seksuaalista, eikä hän tule koskaan tavoittamaan sitä, lihallistamaan sitä, ja siksi hän kysyy itseltään, miksi hän sitten kirjoittaa?

Koska hänen on pakko? Koska hänen on pakko todistaa itselleen ja muille, että osaa kirjoittaa, että osaa edes kirjoittaa, että osaa edes huonosti kirjoittaa, että ainakin kirjoittamisessa hän oli etevä, etevä epäonnistumaan siinä, vaikka eihän hänen kirjojaan kukaan lukenut, koska ne olivat niin outoja, koska hän oli niin outo, ja koska hän käytti outouttaan kuin asetta, uhmasi lukijaansa pitämään itsestään, mutta ase ei ollut ladattu eikä sillä ollut kohdetta, ei ollut mitään tai ketään, jota vastaan taistella, itseään vastaan hän hyökkäsi lopulta vain, kuinka surullista, niinpä niin, mutta ei hän siksi kirjoita, ei se ole se syy, ei hän edes tiedä miksi kirjoittaa, lopulta, vaikka kuvitteleekin, että kirjoittaa saadakseen kaikki muut ymmärtämään miltä hänestä tuntuu, mutta mitä merkitystä sillä on, miltä hänestä tuntuu?

Ehkä hän kirjoittaa, jotta voisi kirjoittaa ilman kirjoittamisen aiheuttamaa ahdistusta ja tunnetta siitä, että kirjoittaminen on hyödytöntä, vastuutonta, itsekästä ja naurettavaa. Ehkä hän kirjoittaa selvittääkseen viimeinkin, miksi kirjoittaa: siksikö, että hänen kirjoituksensa kumpuaa hänen olemuksensa ja olemassaolonsa syvimmästä lähteestä, jossa ajatus ja aie ovat yhtä, ja kaikki mitä hän kirjoittaa on silloin yhtä totta ja aitoa kuin kivet, puut ja avaruus; vai kirjoittaako hän vain siksi, ettei osaa tehdä mitään muutakaan, että on ehdollistunut kirjoittamaan lapsuuden kokemuksien tähden, nuoruuden koettelemuksien tähden, aikuisuuden välttämättömyyksien tähden, koska lapsena hänellä ei ollut muita ystäviä kuin kirjat, koska nuorena hän ei ymmärtänyt muuta todellisuutta kuin kirjallisuuden, koska aikuisena hänen oli jatkettava tällä saralla elantonsa tähden, ja kaikki tämä vain siksi, että sattumalta tuli leimaantuneeksi kirjailijan kuvaan, haaveeseen kirjailijuudesta, tuohon naiiviin, latteaan, porvarilliseen, humanistis-liberaaliin, newyorkilais-juutalaiseen, pariisilais-sorbonnelaiseen ja katalonialais-surrealistiseen täysin keinotekoiseen ja läpikaupalliseen, silkan viihteellisen kulttuurin levittämään stereotyyppisen epäaitoon mielikuvaan viisaasta ja itseään hallitsevasta sekulaarista papista, joka istuu jalat ristissä kahvilassa, kirjoittaa käsin mustakantiseen muistikirjaan ja Ciceroa siteeraten, piippu vienosti heilahtaen jakaa rahvaalle vuoroin sananlaskuja ja vuoroin kaskuja?

Ei, hän ei tahdo olla niin kuin Thomas Mann, niin kuin Philip Roth, niin kuin Rainer Maria Rilke, niin kuin Cees Nooteboom eikä niin kuin Jack Kerouac, ei, hän kirjoittaa tätä, jotta voisi olla ajattelematta niitä mielikuvia, joita hänellä on kirjoittamisesta ja kirjailijoista, joita hänellä on T. S. Eliotista, Mary McCarthysta, Elizabeth Bowenista, Ezra Poundista, Charles Olsonista, näistä yli-inhimillisistä olennoista, jotka vaivaavat hänen päiviään ja ahdistavat hänen öitään: hän kirjoittaa, jotta voisi selvittää itselleen, mikä arvo hänen omalla kirjoittamisellaan on kaiken muun kirjoituksen rinnalla, katveessa ja varjossa: onko mitään syytä kirjoittaa enää niin kuin nuo suuret muinaiset maanalaiset jumalat kirjoittivat, vai onko hänen koko kohtalonsa vain tutkia näitä harvoja monumentteja, vaalia arkistoja, onko kirjallisuus tullut päätökseensä, vaivihkaa, huomaamattamme, onko aika kulkenut sen ohi, jättänyt sen taakseen, ovatko jäljellä vain menneisyyden muotoja jäljentävät matkamuistojen myyjät, nuo nykykirjailijat, jotka eivät kykene, lähestulkoon sekä biologisen että kulttuurievoluution sanelemien ehtojen tähden sanomaan mitään omaperäistä tai alkuvoimaista tai yksinkertaisesti edeltäjistään riippumatonta tästä maailmasta, joka ei enää ole sellainen kuin millaiseksi kirjallisuus oli sen kerran kauan sitten kuvitellut.

Kaikki kirjoittavat väärin, joka tapauksessa, kukaan ei kirjoita oikein, sillä kukaan ei noudata kirjoittamisen etiikkaa: jos et kirjoita vapaasta tahdostasi vailla voiton tavoittelua, et kirjoita oikein: jos et kirjoita siksi, että haluat pelastaa maailman, et kirjoita oikein — jos et siis, toisin sanoen ja tyhjentävästi ilmaistuna kirjoita siksi ja vain siksi, että sinun on pakko kertoa uskomaton tarina, välittää käsittämätön viesti, osoittaa kohti havaintoa, joka on niin ainutlaatuinen ja niin todistusvoimainen ja niin rikas yksityiskohdista, joita kukaan ei olisi muuten voinut löytää eikä muodostaa, muokata, muotoilla kokonaisuudeksi, joka on kuin harvinainen lintu tai sukupuuttoon kuollut hyönteinen, yhtä monimutkainen kuin kadonnut kieli, ei, kuin kadonnut kieli ja koko sitä ympäröinyt, sen luonut, siitä siinnyt kulttuuri temppeleineen ja valtateineen, viidakon keskelle raivattuine valtavine kaupunkeineen, uhrimenoineen, kaupankäynteineen, urheilulajeineen, jos et kirjoita siksi, et kirjoita oikein, mutta hänestä on aina tuntunut siltä, että hänen oma elämänsä on jotenkin kosmisen tavallista, että tuollaiset haaveet tuntuvat kosmisesti mahdottomilta hänen kohdallaan, hänen elämänsä on niin mystisellä tavalla niin naurettavan tavallista, että hän on toisinaan epäillyt olevansa viimeinen ihminen, joka maan päällä voi elää, eikä hän tarkoita tätä narsistisesti, vaikka yhtä hyvin tämä voisi olla vain hänen narsisminsa kääntöpuoli, ehkä hän on vain onnistunut tällä tavoin perustelemaan itselleen väitteensä, ettei kukaan voi kirjoittaa eettisesti oikein, koska sen maailman, jossa jokin sellainen olisi ollut mahdollista, nuo valtavat aarteet keskellä villien sanojen viidakkoa, nuo keitaat keskellä kuihtuneiden kielten aavikkoa, sen maailman on korvannut abstrakti kauppapaikka, avaruudettomien, ominaisuudettomien toimijoiden kyberneettinen kollaasi, jossa valta virtaa ja vaihtelut vaihtelevat, eikä ainutlaatuisella kirjallisuuden ilmentämällä minuudella ole enää sitä arvoa, joka sillä joskus eurooppalaisen sivilisaation hurjimpina vallantahdon ja vapaa-ajan vapauttamisen ja vapauden aikaansaaman satumaisen yhdentymisen aikakausina kenties on ollut.

Tuo kirjallisuus, jos sitä on koskaan ollutkaan, syntyi maailmassa, jossa havainto mahtui sivulle, ja sivu oli kirjaimellisesti käsiteltävissä, lehteiltävissä omissa käsissä; jossa se, mikä eli mielessä, oli käännettävissä kädessä kannateltavaksi asiaksi, ja siksi punnittavissa, koeteltavissa yksilöllisen, ruumiillisen kokemuksen puitteissa. Se oli maailma, jossa kysymys hengen ja aineen lopullisesta avioerosta ei ollut vielä ajankohtainen tai edes todella kuviteltavissa, jossa henki saattoi elää materiassa ja ymmärtää sen lakeja, havainnoida esineiden liikkeitä, eläinten tapoja, taivaankappaleiden ratoja, lämpötilojen muutoksia, vakioituja suureita, jotka ovat yhtä ilmeisiä ja tosia kuin esineet ja asiat, joissa ne elävät, mutta me elämme maailmassa, jossa esineillä on osoitteet sellaisessa ontologiassa, jota me emme voi kokemuksellisesti ymmärtää: miten valokaapeli havaitsee maailman? Miten tietoverkko kommunikoi itsensä kanssa? Ei, teknologiamme ei ole enää tulkki, joka kääntää havainnon paperiksi. Sen sijaan meistä on tullut teknologian kytkös aineeseen, tiedon ja aineen käyttöliittymä: kun liitämme itsemme laitteisiimme ja syötämme niihin dataa, mahdollistamme niiden toiminnan ja niiden havainnoinnin, niiden tiedonprosessoinnin: me olemme teknologiamme silmät, kädet, korvat ja jalat; me olemme suu ja ne ovat vatsa, ja meissä, tässä uudessa pyhässä yhteydessä, aine on henkeä ja henki ainetta hybridissä, joka ei tunnusta enää vanhan järjestyksen mukaista olemassaolon hierarkiaa, kultaista ketjua kivestä kasveihin ja apinasta enkeleihin.

Ei ole enää hierarkioita. On vain verkostoja, järjestelmiä ja virtauksia, joissa vaihtelut vaihtelevat. Hän ei ajattele näin siksi, että olisi pahoillaan, että surisi kadonnutta parempaa maailmaa ja kiroaisi uutta, joka tuhoaa kaiken vanhan tieltään. Hän ajattelee näin, koska havaitsee sen, mikä tapahtuu, ja kirjoittaa siitä itselleen, että ymmärtäisi paremmin, miksi kirjoittaa tällaisessa maailmassa: että kirjoittamisessa itsessään on jotain vanhanaikaista, jotain menneisyyteen ja historiaan sitoutunutta ja siksi ja täten lyhyesti sanottuna kuollutta, että kirjoittaminen on haudankaivuuta tai ehkä jonkinlaista hautojen avaamista, tai kenties haudasta heräämistä ja sieltä nousemista, että kirjoittaja on jonkinlainen epäkuollut olento, joka on sekä kuollutta ainetta että elävää henkeä, että tämä, mitä hän tekee, mitä hän harrastaa, mitä hän hartaasti harjoittaa, on eräällä tavalla elävältä haudatun arkeologiaa. Näin hän on tullut ajattelemaan: hänen tehtävänsä on arkistoida, vaalia arkistoa. Hänen tehtänsä ei ole keksiä uutta, hänen tehtävänsä ei ole uudistaa, sillä mitään uutta ei ole täällä unohdettujen olemassaolon tapojen maassa, missä kivet ja kasvit yhä katsovat enkeleitä kohti ja enkelit valistavat niille kasvonsa, eivätkä kivet ja kasvit sitä ymmärrä, ovatpa vain kiviä ja kasvavatpa vain niin kuin puut ja ruoho konsanaan tässä vehreässä, kallioiden ja sinertävien vetten onnelassa, joka koskaan ei ollut eikä koskaan enää tule olemaan.

Näin hän sanoo itselleen, eikä voi olla ajattelematta, että kaikki äsken sanottu on jollain tavalla vääristeltyä, valheellista, pelkkää esitystä ja esiintymistä, että siinä ei ole mitään aitoa, ettei hän oikeasti tuntenut mitään sitä kirjoittaessaan, ettei hän oikeasti ole sitä mieltä, että hänen ajatukset eivät edes ole hänen omiaan, ne vain virtaavat hänen lävitseen, kaikki hänen lukemansa uuttuu hänestä ulos hänen kirjoittaessaan eikä mikään ole hänen ansiotaan, ja miten hän voisi näin ollen koskaan hyvällä omallatunnolla ja täysissä hengen voimissaan väittää olevansa ajatustensa lähde, siis esiintyä, niin kuin kirjailijan tulisi esiintyä, miten se voisi olla mahdollista, hän unohtaakin niin paljon, hän muistaa niin vähän, ja se, mitä jää jäljelle, vaikka se saattaa kenties vaikuttaa omintakeiselta, lopulta on se vain eräänlainen raunio tai mahdollisesti niin kuin puoliksi sulanut elintarvike, joka on sekoittunut toisiin puoliksi sulaneisiin elintarvikkeisiin, tai kenties kaikki tämä on vain eräänlaista ulostetta, jonka on tuottanut eräänlainen vaurioitunut ruuansulatusjärjestelmän, eräänlainen ripulitauti joka työntyy valtavien peräpukamien keskeltä, ei olisi mikään ihme, jos havaittaisiin, että kirjailijoiden ulosanti on syvässä neurologis-fysiologisessa yhteydessä heidän ruuansulatusjärjestelmänsä toimintaan, erityisesti heidän kykyynsä ulostaa terveellisesti ja säännöllisesti, tällä tavalla hän syyttää itseään oman ruumiinsa vammoista, kyse on aina hänen tahtonsa heikkoudesta, hänen hallitsemattomasta luonteestaan, kurinalaisuuden puutteesta, hänen olisi pitänyt osata paremmin, jaksaa enemmän, ymmärtää syvemmin, vaikka tosiasia on, että hänen suurin heikkoutensa on juuri tämä: että hän vaatii itseltään kohtuuttomia.

Hänellä, joka vaatii toisilta suhteellisuudentajua, ei ole suhteellisuudentajua. Siksi hän niin usein hämmentyy siitä, kuinka vähällä vaivalla niin monet tuntuvat menestyvän, kuinka helppoa on menestyä tässä maassa, joka on unohtanut kaiken sivistykseksi kerran kutsutun ja ymmärtänyt väärin kaiken historiana kerran kohdatun, maan, joka palvoo sanojen muotoa enemmän kuin niiden sisältöä, ja siksi sekoittaa toisiinsa lihansyöjän ja kasvissyöjän, sillä syöväthän molemmat suullaan, eivät syömättä olla voi, samanlaisia syöppöjä molemmat siis ja näin ollen sallittakoon molemmille syömisen ilo, eikö niin, ja siksi lienee lampaan syy että tulee suden syömäksi, eikö niin, sillä miksi asettui lammas suden hampaiden eteen, suorastaan hyppäsi suden suuhun, eikö niin: minkä susi sille voi, että luonnostaan on syömähaluinen? Älkäämme suitsiko susia, ne ovat vain syyttömiä suita, mutta valjastakaamme nuo pahat lampaat, aidatkaamme nuo hervottomat pikku kyljyspalat, jotka eivät ymmärrä omaa luonnettaan parempiensa ravintona.
 Hän kirjoittaa näin, koska ei uskalla ajatella mitään konkreettista, koska ei uskalla nimetä nimiä, osoittaa toisia kohti, mainita paikkoja, joissa tapahtuu juuri nyt jotain niin kammottavaa, ettei hänen mielensä sitä kestä, eivätkä hänen aivonsa sitä ymmärrä. Hän ei ymmärrä, miten ja miksi julmat menestyvät, miten ja miksi typerykset voittavat ja pahuus valtaa jatkuvasti maailmaa; hän ei ymmärrä, miten ihmiset voivat elää keskenään, katsella toisiaan kaduilla ja kahviloissa, kouluissa ja virastoissa: eikö heitä kuvota nähdä tätä kaikkea ihmisyyttä kaikessa komeassa lihassaan, jatkuvasti näitä äijien käsiä, ukkojen jalkoja, akkojen naamoja naisennenineen ja tytönkorvineen, noita oksettavia porhontorsoja, yököttäviä urhonvatsoja, kammottavia neidonkauloja, jotka kävelevät sinne tänne täristen ja sätkien kuin kultakalat kuivalla maalla? Mitä nuo mekaaniset nuket kuvittelevat toimittavansa? Toimittavatko ne mitään? Ehkä ne ovat olemassa vain näytelläkseen tätä saatanallista näytelmää, jolla ei ole muuta juonta kuin kaiken kauniin ja merkityksellisen tuhoutuminen, tuhoaminen ja täydellinen hävitys, kunnes jäljelle jää vain äijien uhoaminen, jätkien jäkätys, kovat kikkelit tanassa niin kuin lippusalot vahvassa tuulessa, vittu se on kova juttu se kova juttu on, se on niin kova että kovempaa ei ole, tää on tosi kova juttu tää kova juttu, kato nyt jätkä kuinka kova mää oon. Oot oot. Kova oot.

Joskus hän toivoo, että miehet kuolisivat sukupuuttoon. Jos maailma jäisi naisille, olisi se paratiisi. Älkää jätkät väittäkö vastaan, te tiedätte sen itsekin: ei teillä ole ollut muita onnen hetkiä kuin äitinne sylissä, tyttönne uumalla, ei ole muuta syytä olla olemassa kuin rakkaus, ei ole muuta syytä jatkaa olemassaoloa kuin rakkaus, vaikka sekin on vain evoluution sattumaa, mutta olkoon, se on meidän kosminen vahinkomme, se osui meidän kohdallemme, universumi keksi rakkauden meissä, ja me saamme elää maailmankaikkeudessa, joka on ymmärtänyt rakkauden merkityksen edes hetkeksi, edes häviäväksi hetkeksi, ja nytkö hän olettaa, hän kysyy itseltään, että nainen on synonyymi rakkaudelle, että naiset eivät kykene pahaan, eivät voisi olla yhtä saatanallisia kuin miehet, tietenkin se on pelkän kirjallisuuden häneen iskostama harha, romanttinen toteamus, jolla ei ole minkäänlaista totuuspohjaa, niin jätkät sanovat ja heti hänet vedetään läpi retoriikan, jossa vaimojen väkivalta ja isänmaan syvä ankeus kohtaavat tuolla puistossa, jonka hän näkee ikkunastaan joka päivä, tuo puisto, jossa nuo samat juopot jätkät ja akat ovat myös joka päivä, ja kuinka absurdilta silloin tuntuu tämä tunne, että meidän pyhä tehtävämme on luoda yhteiskunta, jossa kaikki juopot ovat tasa-arvoisia eikä heidän juopottelurauhaansa häiritse yksikään ulkomaalainen, nainen, vihreä vasemmistolainen teini-ikäinen tyttö, suurin vihollinen päällä maan, sitä vastaan me ollaan sodassa jätkät, tää on sotaa, nyt ei anneta periksi, nyt pannaan saatana perseeseen näitä kaikkia akkoja jotka meidän jätkäsakkia uhkaa, kattokaa nyt, tuolla ne uhkaa, ugh ugh ugh ugh ugh.

Hän ei halua kirjoittaa tällaisessa maailmassa. Hän ei halua kirjoittaa tällaisesta maailmasta. Kenties hän voisi paeta tästä maailmasta. Kenties hän voisi matkustaa, eristäytyä, erakoitua, vältellä tiedotusvälineitä, olla katsomatta ulos, olla katsomatta sisään, mutta mistä hän sitten kirjoittaisi, ja miksi? Kirjoittaisiko hän Coventryn jaarleista, japanilaisista pöytätavoista, bysanttilaisista lasimaalauksista vai planeetoista, joilla ihmisjalka ei ole astunut eikä hiilipohjainen elämä happea hengittänyt? Vai kuvittelisiko hän kenties aivan toisenlaisia olemassaolon muotoja kuin fysiikkamme tuntemia, kertoisiko hän ulottuvuuksista, joista ei ole havaintoa eikä voi olla, suunnittelisiko hän kokonaisia aurinkokuntia kattavia saagoja, sommittelisi sukukronikoita galaktisista valtakunnista ja niiden vaiheista vailla minkäänlaista kytköstä mihinkään inhimilliseen? Usein vain fantasia on häntä tyydyttänyt, lohduttanut ja auttanut uskomaan johonkin parempaan; usein vain jossain mielikuvituksen kulkeman matkan päässä on hän voinut kuvitella odottavan sellaisen yhteiskunnan, joka tunnustaa niin yksilön kuin yhteisönkin yhtäläiset ja peruuttamattomat oikeudet elää rauhassa ja kylläisenä ja nukkua hyvin ja tehdä elämällään jotain mielekästä, mutta ennen kaikkea, että on olemassa maailma, joka on koko ajan uusi, joka herättää mielenkiinnon ja ylevöittää sielun, niin kuin silloin, kun vuoriston ylittämisen jälkeen tullaan solaan, jonka ihmeelliset, kimmeltävät rinteet ripustavat kelmeilevän joen rantaan, ja kuinka astellessaan laaksoon kohtaa mökki mökiltä ja tupa tuvalta uusia, uudenlaisia tapoja, kyliä, joissa osataan lauluja, joilla ei ole sanoja, tarinoita, joilla ei ole vertaistaan, hän haluaa kuvitella yhteiskunnan, joka on samanaikaisesti sementtiä ja puuta, jossa jokainen kaupunki on kylä ja jokainen maatila metropoli, yhteiskunnan, jossa villit, kesyttämättömät erämaat ovat sivistyksen ydinalueita. Hän haluaa kuvitella maailman, jossa kotimaalla ei ole merkitystä muuten kuin tarinoiden lähteenä ja tuntojen valuuttana, sillä ainoa vaihdannan väline on yksilöllinen näkökulma: kerro minulle mistä tulet ja mitä tiedät, ja minä korjaan avaruusaluksesi moottorin ja annan sänkyni sinulle täksi yöksi, niin, hän haluaa kuvitella maailman, jossa ruumis ei ole sielun asumus, eikä aineen hallinta, maan omistus ja vaatteisiin kietoutuminen tärkeää ruumiin sijainnin ja tilan turvaamiseksi, eikä rahaa siksi tunneta, abstraktia arvoa, vaan kaikki on konkreettista: kerro minulle, mistä tulet ja mitä tiedät, sillä mikään muu ei ole todella ainutlaatuista ja arvokasta kuin pelkistymätön, ainutlaatuinen, yksilöllinen kokemus, ja silti hän haluaa myös kuvitella maailman, jossa tuo ainutlaatuinen, yksilöllinen, pelkistymätön kokemus ei ole vankila, vaan joka päivä löydettävissä uudelleen: maailman, jossa uusia ruumiita voidaan luoda ruumiiden ulkopuolella, maailman, jossa ruumiita luodaan sielujen väliaikaiseksi asumukseksi, mittojen mukaan räätälöidyksi puvuksi, siksi, että on hyvä sielun vaeltaa erilaisissa muodoissa ja nähdä ja kokea maailma erilaisten aistien ja antureiden avulla, se tekee kokemuksista yhä ainutlaatuisempia, niin, sellaisessa maailmassa sukupuolella ei ole väliä, koska perheitä ei ole, ei sukuja, ei jälkeläisiä eikä vanhempia, ei isää, äitiä, ikää, vain iäisyyttä, vain ystävyyttä, paljon syvempää ystävyyttä kuin voimme ymmärtää, paljon syvempää rakkautta kuin voimme kokea, kun lisääntymisen välttämättömyyksien ja toimeentulon tähdellisyyden sijaan elämäämme opastaa ja rakenteistaa vain vapautettu mielikuvituksemme, syvä kykymme kommunikoida, olemuksemme ytimestä kumpuava tarpeemme olla yhteydessä ja ymmärtää toisiamme. Hän tietää, että tämä on fantasiaa. Hän tietää, että tämä on erityisen kirjallista fantasiaa, että tämä on oikeastaan kirjallisuuden itsensä fantasia, tai fantasia maailmasta, jonka olemus on pelkkää kirjallisuutta.

Vaan entä jos onkin niin, että kirjallisuus on yhteyden tarpeesta syntynyt fantasia? Että kaikki kirjoittaminen, etenkin hänen kirjoittamisensa, hänen lukemisensa, hänen olemisensa kirjoittajana on vain ja ainoastaan hänen pyrkimystään olla yhteydessä johonkin toiseen, niin ettei hän tuntisi olevansa yksin? Mihin toiseen? Kehen toiseen? Maailmankaikkeuteen? Äitiin? Hän ei tiedä, ei osaa vastata, hän ei tiedä, olisiko sillä merkitystä, vaikka tietäisikin. Halu jää, tarve elää toisin, sitä vasten sietämätön tunne päänsä sisällä elämisestä, jatkuvista ajatuksista, kuvitelluista maailmoista ja ajatelluista maisemista, jos näin, sitten näin, jos noin, seuraavaksi niin, logiikat seuraavat toisiaan, laskelmoinnit, ennakoinnit, epäröinnit, luulot, uskomukset, haavekuvat, jokainen työntää tieltään jonkin toisen, mikään kulku ei kulje päätökseensä, mitään kokonaista ei päähän mahdu, jokainen ajatus on alustaan ja lopustaan hapertunut, häviää lyhytmuistin hapettomaan kammioon, jossa odottaa totuus kaikesta tästä ennakoinnista ja ajattelusta, ja se totuus on, että kaikki tuo tulee kuitenkin päättymään, sillä lopussa odottaa päätös, kuolema. Tätä on olla huolissaan, tätä tarkoittaa, kun sanotaan, että ihmisen olemassaolon muoto on huoli.

Hän ei tahdo olla huolissaan. Hän ei tahdo huolehtia. Hän tahtoo olla onnellinen, riippumaton, itsenäinen, hän ei tahdo olla vastuussa eikä tahdo olla velvollinen selittämään ja perustelemaan joka päivä ja kaikissa mahdollisissa tilanteissa miksi on sellainen kuin on, mutta hän huolehtii, voi hän huolehtii kaikesta: hän on huolissaan siitä, mitä ihmiset hänestä ajattelevat, hän on huolissaan siitä, etteivät he tiedä, mitä hän ajattelee heistä, ja siksi he luulevat, että hän ajattelee heistä jotain muuta kuin mitä hän heistä todellisuudessa ajattelee, tai, mikä pahempaa, he eivät ajattele sitä, mitä hän haluaisi heidän ajattelevan, riippumatta siitä mitä hän heistä todella ajattelee, koska jos he tietäisivät, mitä hän heistä todella ajattelee, hänen olisi mahdotonta elää rauhassa ja sopusoinnussa itsensä ja heidän kanssaan. Hän on huolissaan siitä, ettei tiedä, mitä hänen pitäisi kirjoittaa, miksi hänen pitäisi kirjoittaa, hän on huolissaan siitä, ettei hänen huolensa näy hänen kirjoittamisessaan ja siksi hän ei ole aito, koska hän yrittää välttää huolehtimista kirjoittamalla huolettomasti ja siksi epäonnistuu, koska kirjoittaa ei voi huolettomasti, tai hän ei ainakaan usko, että sellaisia ihmisiä on olemassa, ei kirjoittaminen voi olla huoletonta, ei kirjailija voi olla huoleton, miksi hän muuten kirjoittaisi kuin siksi, että hän huolehtii, hän huolehtii kivistä ja hän huolehtii kasveista, hän huolehtii lampaista ja susista ja enkeleistä, hän huolehtii siitä, osaavatko ihmiset puhua toisilleen, ovatko isät isiä ja äidit äitejä, miten jätkille voisi selittää tyttöjen näkemyksiä, miten sopeudutaan elämään irtonaisista jäsenistä koottujen ihmisten keskellä vaikka joka päivä tekisi mieli vain oksentaa, oksentaa loputtomasti aivoistaan koulua, kasvatusta, sukua, perhettä, sukupuolta ja jätkien suoraviivaista ja tarkkaotteista ihan sairaan kovaa ja miehekästä meininkiä, hän on huolissaan siitä, ettemme ymmärrä, mitä meille on tapahtunut, miten näin on päässyt käymään, että maailmamme on muuttunut huomaamattamme, ettemme ole enää työkalujen käyttäjiä vaan instrumentin osa, kappale koneessa, joka ei vielä ymmärrä omaa toimintaansa, omaa tarkoitustaan, olemustaan, me emme tiedä, millaisessa maailmassa elämme, koska olemme tuhonneet menneisyyden tuhoamalla tietoisuutemme siitä, toisin sanoen unohtamalla sen, keitä olemme ja mistä tulemme ja miksi, ja miksi? Koska emme enää tahdo muistaa, koska muistaminen vaatii työtä, koska muistot vievät tallennustilaa, ja muistiinpalauttaminen vie kapasiteettia, muistaminen ei ole tehokasta, ja siksi olemme antaneet muistimme rapistua, olemme antaneet muistimme hapertua, koska olemme siirtäneet sen ulkopuolellemme, olemme tehneet siitä vapaasti jaetun ja muokattavan alustan, jonka voi tuotteistaa ja lanseerata ja paketoida ja jonka käyttöliittymät ja kuratointi ovat se tulevaisuuden kovin juttu, ja koska muistimme on ulkopuolellamme ja koska se on vapautettu meistä ja me olemme vapautettu siitä on myös kaikki se, mikä tekee meistä ainutlaatuista, meidän yksilölliset kokemuksemme, irrotettu meistä, eikä mikään tee niistä näin ollen ja siksi enää ainutlaatuisia, miksi muuten palvoisimme emme tiedä mitä mutta sinussa tyttö on sitä jotain, miksi muuten etsisimme lauluääntä, tanssijalkaa, aivan erikoista ja erinomaista tähtimäistä lahjakkuutta, joka vaelluksemme pimeimmässä lakipisteessä hehkuu ja kohti pohjoista osoittaa, miksi muuten yrittäisimme ratkaista luovuutta niin kuin se olisi ongelma tai yhtälö täynnä muuttujia, jotka ovat vakioita, me emme vain tunne niitä, me emme ymmärrä mitä olemme menettäneet koska emme näe mitä olemme rakentaneet, koska sillä, mitä olemme rakentaneet, ei ole sellaista suuntaa tai tarkoitusta tai syytä olla olemassa, joka olisi ymmärrettävissä minkään aikaisemmin tulleen tai olleen ehdoilla, ei, tämä on uusi aika, uusien olentojen aika, valokaapeleiden ja algoritmien aika, tämä on digitaalisten sienten ja ohjelmoitujen itiöiden aika, tämä on pikselöitymisen ja renderöitymisen aika, palvelinarkkitehtuurin ja pehmeiden tosiaikaisten raportointisovellusten aika, tämä on alustojen, operaatioiden, noodien, latausten, suodatinten ja muunnosten aika ja aivoista aivoihin ja henkilökohtaisilta vähävirtaisilta SSD-asemilta merivesijäähdytetyille etäpalvelimille leviävien virusten aika, tämä on tulevaisuus, jollaista emme osanneet kuvitella, koska se oli täällä jo ennen kuin osasimme sitä odottaa. Tästä hän on tahtonut kirjoittaa, eikä hän vieläkään tiedä, mitä se tarkoittaa.