Macintosh Plus

Luulet muistavasi kappaleen, mutta olet unohtanut sanat. Kun tapailet melodiaa, huomaat unohtaneesi tahdin sieltä, toisen täältä. Lauloiko nainen tosiaan näin matalalta? Olivatko hänen kasvonsa sateen vai kyynelten kastelemat? Ehkä hän olikin mies? Miltä hän näytti nojatessaan vasten seinää, ja nojasiko hän vasten seinää vai painoiko mies häntä vasten seinää?

Ei, ei se voinut olla tämä kappale. Mutta milloin viimeksi vallitsi tämä sama outo unenkaltainen tunnelma, niin kuin hämmentävän nautinnollinen painajainen, jonka parasta ennen -päiväys on mennyt umpeen vuosikymmeniä sitten? Oliko niin, että teit läksyjä olohuoneen pöydän alla? Makasit siellä, koska niin oli turvallista. Televisiossa MTV soi niin kuin radio. Video toisensa jälkeen tanssitti eteesi takatukkaisia miehiä ja otsatukkaisia naisia geometrisesti leikatuissa puvuissa. Aina toisinaan tämä kappale soi. Miesnainen lauloi jostain surullisesta aiheesta. Värit olivat kirkkaita, materiaalit halpoja.

Kun kuuntelet tätä musiikkia, sinusta tuntuu taas siltä kuin olisit osa tuota vuosikymmenten takaista kulttuuria ja sen muovisen analogista teknologiaa: muistat, miltä tuntui käyttää ensimmäistä munankeitintä tai leipäkonetta, ensimmäistä mikroaaltouunia, tai miltä oma äänesi kuulosti, kun katselit isän asuntoautomatkalla kuvaamaa VHS-nauhaa. Piirretyissä seikkailivat jättiläisrobotit, PC-tietokoneita kuorrutti beige muovi. Microsoft Windows 95 oli harmaa ja sininen.

Se tuntuu pahalta. Yhtä pahalta kuin haalistuneet värit vanhassa mainoksessa, joka ylistää yhä tuota kaksikymmentä, kolmekymmentä vuotta vanhaa teknologiaa; hyödytön jäänne maailmassa, joka haluaisi jo unohtaa vaivaannuttavan teini-ikänsä. Mutta torjuttu palaa aina, niin kuin sävel, jota et ensin huomaa hyräileväsi, ja sitten hämmästyt, kun suussasi soivat taas nuo kasvottomien, tuntemattomien androidien tai kenties alkeellisten algoritmien soittamat melodiat, joita kuunneltiin menneisyyden tulevaisuudessa korporaatioiden vastaanottotiloissa, markkinointikonferenssien auloissa, hotellien vessoissa, kaikissa paikoissa, joissa ihmiset eivät asu, mutta joihin he tulevat käymään kauppaa tai oppimaan uutta kaupankäynnistä — hautajaismusiikkia lasivitriinissä myydyn hifi-stereon ruumiille, jonka retromaaninen nekromantti herättää eloon niin kuin toiveikkaan aikamatkustajan, joka joutuu katatoniseen shokkitilaan huomatessaan ettei vuosi 2012 näytäkään samalta kuin Blade Runnerissa.

Muistot eivät ole totta. Ne ovat täynnä kohinaa, rapistunutta ja korruptoitunutta informaatiota. Tuskin kukaan koskaan oikeasti kuunteli tällaista musiikkia, niin kuin sokeritautisen kapitalismin tuutulauluja tai aerobicin jälkeisen euforian täydentävää deodorantintuoksuista kutumusiikkia. Kuitenkin se on ollut kaikkialla läsnä nuoruudessasi. Se on tehnyt pesän aivoihisi ostoskeskuksen valemarmorisista käytävistä, Yamahan syntetisaattoreista ja kivipestystä denim-kankaasta varhaisnuorten diskoissa, mutta vuosi vuodelta noiden neuronien väliset suhteet hapertuvat yhä enemmän.

Samalla tuo paikka muistissasi muuttuu yhä tuntemattomammaksi, oudommaksi, pelottavammaksi: siellä asuu avuttomuuden tunne, jota lapsi kokee, kun vanhemmilta loppuvat rahat eikä Enyan kasettiin olekaan enää varaa; että Speden Spelit oli valju ja ankea näytelmä dystopiasta, jossa tunnehäiriöinen kalju narsisti käytti aurinkolaseja sisätiloissa, sai raivokohtauksia hävitessään seurapeleissä keskikastin julkkiksille ja traumatisoi seksuaalisesti epävarmoja nuoria tyttöjä flirttailemalla heidän kanssaan liian tiukoissa housuissa.

Nostalgia ei tunnu aina hyvältä, eikä se aina palvele hegemonisten valta- ja tuotantosuhteiden ideologista rekuperaatiota, kuten kierrätystyyleissä tai Garry Marshallin televisiokomedioissa; se on lopulta vain muoto, jolle voidaan antaa monia sisältöjä. Tällä kertaa se on täynnä neonväristä, lempeästi hyväilevää kuvotusta, 90-luvulta maistuvaa mautonta nautintoa, jonka tehtävä on terapeuttinen: etäältä tarkasteltuna painajainenkin alkaa näyttää siedettävältä, ja kenties jonain päivänä, jos vain työstämme traumaamme tarpeeksi huolellisesti, saatamme havaita luoneemme viimein uuden suhteen lapsuuden kiusaajiimme.

Kenties se ei ole niin lämmin kuin voisi olla. Kenties vanhat haavat ovat yhä kivuliaina läsnä. Osaamme kuitenkin jo hymyillä, vaikka nauru onkin vielä jossain kaukana, niin kuin kaiku tulevaisuudesta, joka ei ehkä koskaan ehdi tänne asti.

Macintosh Plus: Floral Shoppe
Beer on the Rug 2012.

Nekromantin innoitus

Kalifornian Keats 1

Kenen kumma kämmen unen satuloi,
mikä vilkka silmä kiivaan taivalkulun
määrän mittaa kohti päätä polun,
jonka lanka taajaan koukkii, silmukoi!
Maasta hamuuvasta mut se kaappas,
tuiskas tajun tuolle puolen sielun,
joka lensi, hyrräs, laski, pörräs
planeettoja niinkuin kahlii, viskaa
hurja, tuima ukkosisku solaarinen.
Huimasti kuin viestiliekit, jotka
loikkaa auringoista halkeevista uimaan
autiohon, jossa mitkään tähdet eivät
välkkää, uni lensi, tehtävänsä täytti.
Pimenneitten vuotten läpi, jotka nurin
jälleen syttyi, lensin seuraten sen
ketjun punon, jossa tähdet ovat helmii;
lineaarit kehät jäljin, jotka järjin kutoi
ajan virkkautuvat langat kudelmiksi
yön ja keskipäivän; halki kun näin
tähtien ja syvänteiden kuljin, laskoksien unen
auki katsoin laukeevan kuin sielun juhlapuvun.

Clark Ashton Smith, “Tähtivaeltaja” (katkelma)

Kaikkina aikakausina on ollut olemassa kirjallisuuden lajeja, jotka ovat olleet ajan taiteellisten keinojen ja kuvittelukykyjen ulottumattomissa. Psykologisesti realistista tajunnanvirtaa ei esiinny keskiaikaisessa ritarirunoudessa, eikä runomittaisia eepoksia nykyrunoudessa. “Kalifornian Keatsin”, runoilija Clark Ashton Smithin (1893-1961), laajaa tuotantoa 2 voidaan hyvällä syyllä kutsua mahdottomaksi: hän kirjoitti 1900-luvulla kauhu- ja science fiction -runoutta, jonka kieli ja tyyli oli lainattu 1800-luvun symbolisteilta — kuten lainaamassani katkelmassa “Tähtivaeltaja”-oodista.

Vuonna 1893 Long Valleyssä Kaliforniassa köyhään perheeseen syntynyt Smith kävi koulunsa pitkälti kotona. Hän alkoi kirjoittaa 11-vuotiaana, myi ensimmäiset tarinansa pulp-Iehtiin 17-vuotiaana, ja 19-vuotiaana hänet otti suojatikseen Kalifornian romantikkoihin kuulunut dekadentti sanfranciscolainen runoilija George Sterling. 3

Vaikka hän oli ennen kaikkea runoilija, Smith — joka toimi myös veistäjänä ja kuvittajana — tunnetaan paremmin Weird Tales -lehden ympärille 1930-luvulla muodostuneen scifi-, kauhu- ja fantasiakirjailijoiden piirin jäsenenä. Hänen ystäviään olivat Conan-tarinoistaan tunnettu Robert E. Howard ja kosmisen kauhun keskeisen virstanpylvään, Cthulhu-myytoksen, luojana tunnettu H. P. Lovecraft.

”Klarkash-Ton”, kuten Lovecraft Smithiä kutsui, julkaisi Weird Tales -lehdessä novelleja ja proosarunoelmia, joissa hän kuvaili paitsi omia maailmojaan (kuten kuolevan auringon maa Zothique ja keskiaikainen Averoigne), myös kehitti eteenpäin Lovecraftin mytologiaa tähtienvälisine, epäinhimillisine elävän ja kuolleen tuolla puolen eksistoivine jumalineen, jotka palaavat merten alta, vuorten takaa tai ulottuvuuksien välistä tuhoamaan ihmisten surkeat sivilisaatiot. Kirottu Eidonin kirja ja sammakkojumala Tsathoggua ovat Smithin keksintöjä tällä saralla.

Lootususvan runoilija

Mutta millainen Smith oli runoilijana? Yliluonnollinen: hänen aihepiiriään ovat velhojen valitukset, lootususvan kiehkurat, uninäyt, kaukaiset tähdet, oudot planeetat ja niiden tuhoutuneet sivilisaatiot, joiden raunioissa vaeltavat demoniset nymfit, kuolleet jumalat ja masentuneet velhot:

Ken käyskennellyt varjoissa on Zothiquen
ja katsahtanut sammahtavaan, kekäleiseen aurinkoon
ei koskaan aikaisempiin palaa maihin,
hän myöhäisrantaa kummittelee vain
miss’ mustaan hiekkaan meren sortuu kaupungit
ja suolavettä juovat kuolleet jumalat.

Fantastisesta kekseliäisyydestään huolimatta Smithin runoudessa ei ole varsinaisesti mitään omintakeista: se on kauttaaltaan pastissia, mutta pastissia, joka on eräänlaisen väärintulkinnan tuotetta; kirjaimellisuutta, joka on olemukseltaan historiallista likinäköisyyttä.

Smith loi tyylinsä kääntämällä oman weird tales -kontekstinsa läpi “väärin” tärkeitä esikuviaan, kuten ranskalaisia dekadentteja symbolisteja, fantasisteja ja varhaisia surrealisteja Charles Baudelairea, Arthur Rimbaud’ta, Isidore Ducassea, Theophile Gautieria ja Gerard de Nervalia.

Smith onnistui ikään kuin kirjaimellistamaan kuvitelluiksi maailmoiksi sen, mikä ranskalaisille oli joko aistiharhaa tai intensiivisesti koettua todellisuutta. Hyvä esimerkki on Smithin sonetti “Baudelairea lukemassa”, joka viittaa tietenkin John Keatsin kuuluisaan sonettiin “Chapmanin Homerosta lukemassa”:

Unhottaen kuinka liljat pyhemmät nuo kukkii
suojas kadonneiden vuotten tarhain
noudattaen itkun oikku-hetkiä me
kastelemme valjui myrttei yököttävin tuoksuin.
Lootus Lethen, laakeritkin tuomiomme,
keihäskukka tumma jäykin terin
oottaa syksyy haudan, pelkoi sen
täs maassa, jonka harmautta synkät auringot vain vaivoin valaisee.
Niin yhteen punomme nyt ruusun, muratin ja helleboruksen.
Uhkea kuin rakkaus, terävä kuin suru,
tuoksu häipyväinen kuiskii meitä luokseen täällä hämärässä,
Proserpinan kukkuloilla, taikka lehdois Pafoksen…
Mut kaikki kukat, tummin, kaljuin lehdinkin,
viimein hautaseppeleiksi päätyvät.

Smithin runossa Baudelairen kuuluisa ennui — ikävyys, masennus — tihentyy, sen kuvasto pahoine kukkineen kerätään yhteen paikkaan, runoon, josta tulee osa kokonaista kuviteltua maailmaa: puutarhaa, joka on sonetti; sonettia, joka on puutarha.

Epäkuollut runous

Kiinnostavinta runossa on kuitenkin sen sukupuu. Ylistääkseen Baudelairea, kuollutta esikuvaansa, Smith jäljittelee runoa, jonka Keats, toinen kuollut esikuva, kirjoitti oman kuolleen esikuvansa kirjaa lukiessaan — kirjaa, joka oli vieläpä koko länsimaisen runouden epäkuolleen esi-isän Homeroksen käännös.

Tämä ei ole enää jäljittelyä, vaan jonkinlainen rituaali. Mieleeni tulevat keskiaikaisten runoilijoiden loitsumaiset, mekaaniset kompositiotekniikat, kuten callida iunctura tai entrelacement, etevät rinnastukset ja taitavat yhdistelmät, joiden avulla perinteestä kerätyt tutut aiheet ja aineistot tuodaan yhteen, sidotaan tai palmikoidaan kiinni toisiinsa siten, että esikuvien syvin merkitys paljastuu uudella tavalla; uusi kirjoitus on aina vanhojen tekstien uusi luenta.

Vielä parempi esimerkki on Smithin varhain tekemä Baudelairen runon käännös, joka toimii jonkinlaisena katalogina Smithin omille tuleville aiheille (tässä suorasanaisena suomennoksena):

Ihmisen suru on eräänlaista jaloutta, uskon,
jota taivas ja helvetti eivät tavoita.
Tiedän, että kutoakseni mystikon kruununi minun täytyy
verottaa kaikkia aikoja, maailmankaikkeutta itseään.

Mutta vanhan Palmyrian aarteetkaan,
tuntemattomat metallit, meren helmet
eivät, vaikka istuttaisit ne koruusi itse,
korvaa tätä säkenöivän selkeyden diadeemia,

koska se on täydellistä valaistumista,
primaalisten säteiden pyhästä ahjosta ammennettua,
ja sen surullisia, mustia ja hulluja peilejä
ihmisten silmät kaikessa majesteettisuudessaankin ovat.

Suru, jota koetaan itselle tärkeiden historiallisten, kulttuuristen merkitysten kadotessa ja vaipuessa unohdukseen; jatkuva primaalisen totuuden etsiminen kaikkia aikoja ja universumia itseään tutkien; kadonneen mystisen tiedon teema, tiedon, joka paljastaa historian olemuksen kuolemana; ja symbolismin pakkomielteisen tavarasuhteen projisoiminen arkeologiseen ja antropologiseen ainekseen — kaikki ovat läsnä.

Vaaditaan vain askel lovecraftilaisen populaarikauhukirjallisuuden teemoja kohti, ja runoa voidaan lukea eräänlaisena nekromantiana, joka herättää kirjallisuushistorian kuolleita ruumiita ja menneitä elämänmuotoja eloon täyttämällä ne fantastisella vitalismilla, joka on tuskallista, koska se muistuttaa kaikkia kirjailijoita vaivaavasta vaikuteahdistuksesta, joka nyt paljastuu anakronistiseksi nekrofiliaksi, kuten runossa “Nekromantia”:

Kuin peili nekromantin syömmein on,
mis muotit, aaveet kodittomat häijyy,
mis kasvot suruin unhotetuin päilyy,
ja toiveet arkaaiset vaipuu unhoon.
Mut valtaa kaihot syömmen väsyneen;
nuo tulvehtivat unelmat, huimat,
armeijan hurjan tähtiin kirjailemat;
ja vampyyrinä kuningatar matoineen
nyt nousee myöskin ikuhaudastaan,
ja syömmein peiliin katsoo taian tähden:
se näyttää kaunon alta mädän, homeen.
Ja nyt myös takaa kiertoradan mustan
nuo käyvät taivaan halki kuolon-kylmän
valtavat aaveet menneisyyden maailmain.

Nämä menneisyyden maailmojen valtavat aaveet kuvastavat ehkä sitä, mitä scifikirjailija M. John Harrison on kutsunut vertauskuvan kirjaimellistamiseksi: kun ahnas lukija kolonisoi esikuvansa runollisen kuvaston tai kerronnan voidakseen “oikeasti elää niissä”.

Näinhän Smithkin tekee: muuttaa psykologiseksi realismiksi sen, mikä alunperin oli kielellistä fantasiaa; kuvaa asuttaviksi maailmoiksi paikat, jotka alunperin olivat mielikuvituksen ja todellisuuden rajankäyntiä. Soneteista tulee puutarhoja, oopiumintuoksuisista dekadentin eksotiikan huuruista nousevat kuvitellut, kaukaiset maailmat mahdottomilla planeetoilla.

Mutta siinä missä Harrison kuvailee kaupallisten adaptaatioiden (kuten loputtomien Tolkien-kloonien) väistämätöntä maatumista jäykiksi ja banaaleiksi kliseiksi, Smithin työtä voisi ehkä verrata renessanssihumanistien kohtaamiin ongelmiin.

Jäljittelyn rituaalit

Renessanssihumanistit halusivat jäljitellä antiikin kirjallisuutta omalla kielellään, mutta olivat myös tuskallisen tietoisia hankkeensa anakronistisesta luonteesta: mennyttä aikaa ei voi vain kopioida, jos ei herätä eloon myös sen kulttuuria. Miten he ratkaisivat ongelmansa?

Kuten Thomas M. Greene on hienosti osoittanut, he jäljittelivät esikuviaan osoittamalla jatkuvasti antiikin moraalisen ilmapiirin ja oman aikansa tunneilmaston välisen historiallisen etäisyyden esimerkiksi yhdistelemällä sisältöjä ja muotoja tavalla, joka ei ollut antiikille tavanomaista (esimerkiksi tragikomedia ja koominen eepos).

Saman ongelman kohtaa kuitenkin kuka tahansa kirjailija, joka tahtoisi päivittää vanhan tekstin ja palauttaa sen osaksi uutta kulttuuria, joka on yhteismitaton sen kanssa.

Kyse on siis tietynlaisesta modernisoinnista, jossa jäljittelijä luo nekromanttisen, maagisen rituaalin avulla aikojen ylitse kurottavan sillan: elävän tai epäkuolleen suhteen menneisyyden merkitysmaailman ja oman todellisuutensa välille paikassa, joka ei kuulu kummallekaan: kuvitellussa todellisuudessa, mielikuvituksessa, tulevaisuudessa.

lroniseksi tulkinnan tekee tietenkin se, että Smithin ranskalaiset esikuvat keksivät oman estetiikkansa kääntämällä luovasti väärin toisen, hieman aikaisemman amerikkalaisen eli Edgar Allan Poen kauhukertomuksia.

Siitä huolimatta Smithin omalaatuinen, varhainen fan fiction (hän muistuttaa epämääräisesti Tolkienin tai Star Trekin tarinoita jatkavia faneja) on jotain uutta runouden historiassa, ja erityisesti nyt luettuna. Parhaimmissa runoissaan, kuten “Star Treader” -oodissa, hän unohtaa jäljittelevänsä tyyliä, ja luo melkein vahingossa jotain täysin jäljittelemätöntä, hurjaa, visionääristä ja ihailtavan, peittelemättömän naiivia.

Dekadenssin paluu

Smithin runous kiinnostaa minua, koska se tuntuu niin vieraalta kaiken nykyaikaisen rinnalla. En tiedä mitään vastaavaa; en pysty vertailemaan hänen tuotantoaan mihinkään, enkä myöskään tunteita, joita koen hänen runojaan lukiessani.

On aivan erityisen jännittävää huomata itsessään tunteita, joita ei odottanut runouden enää kykenevän herättämään: miten hillitön naiivius ja häpeällinen koristeellisuus onnistuvat yhdessä synnyttämään uudelleen sen jo kadonneeksi luullun runollisen vaikutelman, jota kerran kutsuttiin dekadenssiksi — ylellinen turmelus, joka juhlii porvarillisen moraalin, sovinnaisuuden ja sopivuuden vääjäämätöntä tappiota kuoleman, mätänemisen ja ajan hampaissa.

Ainoa kielellinen ja kulttuurinen analogia, jonka SmithilIe suomalaisessa kontekstissa tänä päivänä voi keksiä, on kuvitella Eino Leinon syntyvän uudelleen jälkimoderniksi gootiksi: Smith on jonkinlainen steampunk-versio lähimenneisyyden teknoutopistisen kapitalismin korruptoituneissa äänissä ja kuvissa vaeltavasta vaporwave-musiikista; hahmo, josta Warren Ellis tai Mike Mignola saattaisivat kirjoittaa.

Ennen kaikkea Smith on — ei elävä, vaan kuollut — esimerkki siitä, miten traditiot syntyvät aina uudelleen juuri siellä, missä historiaton, banaali lukija avaa mielikuvituksensa vanhojen, ikuisten jumalten riivattavaksi.

Iä! Iä! Shub-Niggurath! Ylistetty olkoon tuo musta vuohi ja sen tuhat jälkeläistä!

Viitteet:

  1. Tekstin aikaisempi versio on julkaistu Tuli&Savu -lehdessä Smithin “Tähtivaeltaja”-runon suomennoksen yhteydessä.
  2. Smithin tuotantoon voi tutustua The Eldritch Dark -saitilla.
  3. Sterling itse oli ollut kuuluisan Ambrose Biercen opissa; hänen runoelmansa ”A Wine of Wizardry” on tutustumisen arvoinen.

Danten ruumiillinen mielikuvitus

Mielen henget

Luen Dante Alighierin (1265-1321) La Vita Nuovaa (1295) ja mietin, mistä sen toisen sonetin proosaselostus oikeastaan kertoo. Kyse on hetkestä, jolloin Dante näkee ensimmäistä kertaa rakastettunsa Beatrice Portinarin. Rakkautta ensisilmäyksellä — ei ehkä ensimmäistä kertaa länsimaisen kirjallisuuden historiassa, sillä tokihan kreikkalaiset pastoraaliromaanit jo tunsivat tämän ilmiön, mutta kuvaus on mielenkiintoinen esittämänsä psykologisen prosessin tähden (käännökseni lienee surkea):

Tuona hetkenä, ja kertomani on täyttä totta, vitaalinen henki, joka asustaa sydämen salaisimmassa kammiossa, alkoi täristä niin voimakkaasti, että ruumiini vähäisimmätkin liikkeet häiriintyivät oudolla tavalla; ja vavisten se lausui nämä sanat: ‘Tässä on minua voimakkaampi jumala, joka tulee hallitsemaan minua’. Samalla hetkellä animaalinen henki, joka asustaa siinä korkeassa kammiossa, jonne kaikki aistit tuovat havaintonsa, lamaantui hämmennyksestä, ja puhutellen suoraan näkökyvyn henkiä sanoi niille näin: ‘Nyt on hurmionne saapunut’. Samalla hetkellä luonnollinen henki, tuo joka asuttaa aluetta, jonka piirissä ravitsemuksestamme huolehditaan, alkoi itkeä, ja kyynelehtien lausui nämä sanat: ‘Voi, raukka kun olen, tästä lähtien tielläni tulee olemaan lukuisia esteitä’. Sallikaa minun todeta, että tuosta hetkestä lähtien Rakkaus hallitsi sieluani, joka vihkiytyi tälle niin auliisti, että tämän hallitessa sitä niin itsevarmasti ja majesteetillisesti mielikuvitukseni suoman vallan välityksellä, minun oli siitä lähtien huolehdittava kaikista sen tarpeista. (La Vita Nuova, II)

Dante kirjoitti La Vita Nuovaa (tai Vita Novaa) kymmenisen vuotta, vuosina 1283-1293. Se edustaa Boëthiuksen Consolatio Philosophiae -teoksen tavoin prosimetrum-lajityyppiä, jossa runot vuorottelevat proosaselostusten kanssa; sen 42 lukua kommentoivat yhteensä 25 sonettia, yhtä ballataa ja neljää canzonia. Teos on omaelämäkerrallinen kertomus Danten rakkaudesta nuoreen firenzeläiseen Beatriceen. Samalla se kartoittaa hänen pyhän rakkauden filosofiansa kehittymistä.

Ajattelun taustalla oli Danten tyytymättömyys edeltäjiltään, kuten sisilialaisilta, provencelaisilta ja muilta toskanalaisilta runoilijoilta perittyyn hovirakkauden tai ritariromantiikan aihepiiriin, missä rakkaus on ylevistä päämääristään huolimatta aina sidottu yksilön halun täyttymiseen. Dante halusi käsitellä rakkautta syvempänä ilmiönä, taivaallisena periaatteena, ja Beatrice edusti hänelle tätä ideaalia: neitseellisen neidon kauneus herättää halun lähestyä jumalallista samalla tavoin niin kuin sielu kaipaa paratiisiin.

Lainatussa kappaleessa rakkaus iskee Danteen kirjaimellisesti kuin luonnonvoima. Kuvauksen taustalla on Albertus Magnuksen piirtämä kuva ihmisruumiin ja -sielun rakenteesta, joka on ihailtavan materiaalinen. Henget, jotka ihmisruumista hallitsevat, ovat kolmenlaisia: vitaalinen saa alkunsa sydämestä, muuttuu luonnolliseksi maksassa ja animaaliseksi aivoissa.

Näkökyvyn henget (spiriti sensitivi) ovat animaalisen hengen emanaatioita, jotka toimivat aistien kuljettajina: ne kirjaimellisesti käyvät hakemassa aistien kohteet ulkomaailmasta ja vievät kuvan, materiaalisen objektin, takaisin silmiin. Kaikkia näitä henkiä hallitsi sielu, niin kuin Aristoteleen vanhassa allegoriassa ruumiin laivasta, jonka airoja sielu käyttelee.

Ruumiillinen innoitus

En nyt tarkastele tässä sen kummemmin tämän aristotelisen sieluteorian juuria tai kontekstia (tämähän on myös variaatio antiikin galenoslaisesta fysiologiasta). Minua kiehtoo runoilijan inspiroitumisen maallisuus ja fyysisyys. Dantelle ja muille keskiaikaisille kirjailijoille inspiroituminen on sitä, että todellisuus ottaa materiaalisesti yhteyttä runoilijaan: niin vaikuttaja, vaikutus kuin vaikuttuminenkin ovat konkreettisia, ja kaikki “sielullinen” on aineellista läsnäoloa.

Mikä ratkaisevinta, ilmiö säilyttää kaiken todellisen korporeaalisen voimansa vaikka se syntyisi uudelleen yksityisyydessä, sisäisessä haaveilussa — on jopa niin, että salattu, yksityinen Rakkauden visio on Dantelle kaikkein tärkein, sillä hänhän näkee hirveästi vaivaa salatakseen Rakkautensa todellisen kohteen (hän muun muassa pyrkii harhauttamaan tovereitaan kertomalla julkisesti rakastavansa milloin tätä, milloin tuota sijais-rakastettua). Ei voida myöskään sanoa, että hänen unelmoidessaan Beatricesta tyttö olisi yhtään vähemmän läsnä Danten ruumiissa ja hänen ruumiinsa kanssa kuin ollessaan fyysisesti paikalla tai näköetäisyydellä.

Tällainen käsitys mielikuvituksen voimasta on kaukana kantilais-freudilaisesta modernista psykologiasta, jonka mukaan ihmisen sisäinen homunculus-tietoisuus joutuu kuvittelussaan aina vastatusten omien pahojen henkiensä eli tiedostamattomien viettien ja kognitiivisten kategorioiden kanssa. Antiikin ja keskiajan fysiologeilla ja materialistisilla psykologeilla oli käytössään kreikkalainen sana tälle demoniselle mielikuvitukselle: fantasia.

Fantasia ja sen työstämät kuvat, imagines (latinaksi), tarkoittivat alunperin lähinnä aivan tietynlaista unelmointia, jollaista ilmenee unen ja hereilläolon rajamailla. Esimerkiksi roomalainen reettori Quintilianus (n. 35-100) kertoo Institutio Oratoria -teoksessaan, kuinka hän maatessaan divaanilla näki mielessään eläväisiä kuvia merimatkasta (en muista kovin tarkkaan, miten anekdootti menee).

Päiväunia nähtyään reettori joka tapauksessa keksi, että eläväisen unelmoinnin kykyä voisi käyttää hyväkseen kuvitellakseen ja siten verbalisoidakseen yleisölle jonkin kertomuksen tapahtumat. Silloin asiat ilmenevät meille enargeettisesti: ne muuttuvat todeksi “sielun silmien edessä”. Tässäkin oli taustalla usko, että sanoin esitettynä tapahtuma oli läsnä — se ei ollut välttämättä sama, mutta se oli silti konkreettinen tapahtuma, jota voitiin tarkastella, joka voitiin nähdä, ja johon reagoitiin samalla tavalla. Myöhemmin fantasioilla, hallitsemattomina mielikuvina, oli roolinsa esimerkiksi ”keskipäivän demonin” aiheuttaman melankolian ja masennuksen synnyssä.

Ruumiista mieleen

Myöhemmässä perinteessä todellisuuden konkreettinen läsnäolo mielikuvituksessa — korporeaalinen mielikuvitus — henkistyy ja jakautuu aktiiviseksi tiedon prosessoinniksi, symbolisoivaksi mielikuvitukseksi ja toisaalta “pelkäksi” muistiksi, unelmoivaksi mielikuvitukseksi. Samuel Taylor Coleridgen (1772-1834) kuuluisa käsitteellinen erottelu fancy/imagination pystyttää eron juuri haaveen ja mielikuvituksen välille:

MIELIKUVITUSTA käsittelen siis primaarisena tai sekundaarisena. Primaarinen MIELIKUVITUS on minulle kaiken inhimillisen Havainnon elävä Voima ja ensisijainen Toimija, ja rajallisessa mielessä siinä toistuu äärettömän ja ikuisen luomistyön MINÄ OLEN. Sekundaarinen mielikuvitus on minulle ensimmäisen kaikua, joka on olemassa samanaikaisesti tietoisen tahdon kanssa, ollen silti identtinen primaarisen kanssa toimijuutensa laadussa, eroten siitä vain toimintansa tavassa. Se liuottaa, uuttaa, haihduttaa luodakseen uudelleen; tai missä tämä prosessi muuttuu mahdottomaksi, se kaikessa pyrkii idealisoimaan ja yhdistämään. Se on olemukseltaan vitaali, siinä missä kaikki objektit (objekteina) ovat olemukseltaan kiinteitä ja kuolleita.

HAAVEELLA puolestaan ei ole vastinkappaleita, joiden kanssa leikkiä, vain varmuuksia ja kiteymiä. Haave on siis vain Muistin moodi, joka on vapautettu ajan ja tilan järjestyksistä; samalla se sekoittuu ja muuntuu tuon empiirisen ilmiön, tahdon, mukaisesti, minkä ilmaisemme sanan VALINTA avulla. Mutta yhtä lailla tavanomaisen muistin tavoin Haaveen on vastaanotettava aineksensa valmiina, assosiaation lakien tarjoilemina. (Biographia Literaria)

Coleridgelle “imagination” on itse asiassa yhdistelmä järjen ja invention (retorikon harjoittaman asioiden yhdistelemisen mentaalisen taidon) toimintaa, sielua ja sensibiliteettiä, jonkinlainen käyttöjärjestelmän ydinohjelma, kun taas haave, “fancy”, on tahdonalainen muistin aliohjelma, “a mode of Memory emancipated from the order of time and space”.

Tällainen jako kekseliääseen ja keskinkertaiseen mielikuvitukseen oli olemassa jo antiikissa ja keskiajalla, ja Coleridgenkin teorian taustalla on renessanssin versio antiikin hyvästä, Jumalan takaamasta rationaalisesta miesten imaginaatiosta ja pahasta, demonien levittelemästä juoruilevasta akkojen fantasiasta (ihan tosissaan jako oli maskuliininen/feminiininen), mutta tuo aikaisempi teoriakenttä oli usein hyvin sekava, esimerkiksi koska muistin ja mielikuvituksen erottelut olivat aika hataria. Vasta Coleridgen ja saksalaisen romantiikan myötä voidaan sanoa, että moderni, aktiivinen luova mielikuvitus ja passiivinen, unelmoiva haaveilu/muistelu (tai tapamme puhua niistä tunnistettavalla, modernilla tavalla) syntyvät sellaisenaan.

Esimerkiksi, kun William Wordsworth viitisensataa vuotta Danten jälkeen runoilee inspiraation hyveistä, innoittumisen välähdykset ovat kiteytyneet muistiin talletetuiksi “ajan hetkiksi” (spots of time), joiden turvin runoilija voi sukeltaa muistiinsa keskellä kaupunkien humua ja elää siellä todeksi orgaanisen yhteyden itsensä ja havaintonsa välillä: “aistimukset suloiset:/ veressä tunsin, sydämessä nuo,/ ne hamaan sieluuni mun puhtaampaan/ loi tyyntä virvoitusta: – tunteet koin/ myös iloin unhoittuneen”.

Kyse on kokemuksesta, jota urbanisoitunut Lontoo ei voi tarjota. Näissä elämyksissä “mysteerin/ olemus sisällinen kirkastuu […] tään käsittämättömän maailman” ja runoilija tuntee ruumiinsa kevenevän, “ruumiillisen hengityksensä” ja verenkiertonsa elpyvän. Unelmoiva mielikuvitus on siis yhtä kuin kyky lievittää stressiä mielikuvien avulla. (”Tintern Abbey” -runon suomennokset Lauri Viljasen.)

Voi olla, etten kunnioita tarpeeksi historismin periaatteita ja että käsitykseni keskiajan ja antiikin psykologiasta ovat liioiteltuja, mutta minusta on jännittävää ajatella, että noiden viidensadan vuoden aikana, jotka erottavat Danten Wordsworthista ja Coleridgesta, siirrytään mielikuvituksen käsitteellistämisessä, siis runoilijaa imponoivan mielikuvituksen kokemuksen verbalisoinnissa ruumiista mieleen, kosketuksesta ajatukseen, aineellisesta näkökyvystä kognitiiviseen kontemplaatioon, unelmointiin ja uneen.

Toisin sanoen: se, mikä aikaisemmin oli ulkoista, yhteistä, yleistä ja jaettua ainetta, muuttuu noiden vuosisatojen aikana sisäiseksi, yksilölliseksi, ainutlaatuiseksi hengeksi, jonka vain runoilija voi sielunsa erityisin voimin tavoittaa.

Porsas

Aurinko mönkii mäelle muistoksi.
Lihava metsä laihtuu puistoksi.
Pimeä leijona säilyy tarhassa.
Myyty lohi jäätyy pakastimessa.

Talon isännän vyötärön massa
maatuu missin mädässä lauseessa.
Taivaan kalvenneen kaaren alla
kalastaja ajaa vihreällä autolla

kauppahallista kotiin Espooseen.
Tienvarren vehnä kypsyy koneeseen.
Tienvarren vehnä sopii rehuksi
porsaalle, joka syntyi teuraaksi.1


  1. Viides runokokoelmani Paha äiti on mennyt painoon. 

James Thomson ja herra Quin

Kun runoilija Thomson (1700-1748) saapui ensimmäisen kerran Lontooseen, oli hän tukalissa taloudellisissa vaikeuksissa. Kun kuuluisa runoelma Seasons julkaistiin, eräs Thomsonin velkojista antoi hänestä pidätysmääräyksen, ajatellen kirjan julkaisun olevan sopiva hetki rahojen vaatimiseksi runoilijalta. Tarina Thomsonin ongelmista kantautui herra Quinin korviin. Quin oli lukenut Seasons-teoksen, muttei ollut koskaan tavannut itse kirjailijaa; hänelle kerrottiin, että Thomson oli velkavankilassa Holbornissa. Sinne Quin läksi, ja päästyään Thomsonin pakeille tokaisi: “Sir, ette tunne minua, mutta nimeni on Quin.” Thomson siihen, ettei voinut kehua tuntevansa vierastaan henkilökohtaisesti, mutta oli tullut tämän maineen ja saavutukset tuntemaan, ja pyysi tätä istuutumaan. Quin toteamaan, että oli tullut illastamaan Thomsonin kanssa, pyytäen kokkia jo ateriaa valmistamaan, ja oliko tämä runoilijasta hyväksyttävää. Oli, ja niin herrat illastivat. Portviinin jo kiertäessä Quin ilmoitti, että oli aika käydä asiaan. Thomson kertoi olevansa käytettävissä mihin tahansa tehtävään, johon hänen kykynsä vain riittäisivät. “Sir”, totesi Quin, “ymmärrätte väärin. Minä olen teidän käytettävissänne: olen teille velkaa sata puntaa, ja olen tullut maksamaan velkani.” Masentunut Thomson pyysi, ettei Quin pilailisi hänen kustannuksellaan, olihan tämä hänen nähdäkseen herrasmies, jota Thomson ei ollut mitenkään loukannut. “Ei”, sanoi Quin ääntään korottaen, “olen teille velkaa sata puntaa — tuossa”, setelin pöydälle laskien. Hämmästynyt Thomson pyytää selitystä, Quin vastaa: “Kun olin lukenut runoelmanne, mieleeni tuli, että minun tulisi tehdä testamenttini, sillä olen onnistunut keräämään elämäni aikana jonkin verran jälkeeni jätettävää omaisuutta; ja muiden perillisteni joukkoon merkitsin sata puntaa Seasons-runoelman kirjoittajalle; ja tänä päivänä, kun sain kuulla teidän olevan tässä talossa, ajattelin voivani miellyttää itseäni maksamalla tuon summan teille henkilökohtaisesti pikemminkin kuin antaa kuolinpesäni hallitsijoiden tehdä sen puolestani, etenkin kun te luultavasti kaipaisitte tuota summaa siinä vaiheessa paljon vähemmän; tällä asialla siis, herra Thomson, olen täällä tänään.” Sanomattakin on selvää, että Thomson lähti vankilasta hyväntekijänsä seurassa.

Viisi keskeneräistä kirjaa

Koska kenellä tahansa paljon lukevalla on väistämättä enemmän kirjoja kesken tai odottamassa lukemistaan kuin luettuna ja sieluun & muistiin kirjailtuna, ajattelin kirjoittaa silloin tällöin lyhyesti näistä kesken olevista lukuhankkeista.

  1. Graham Robb: Parisians. An Adventure History of Paris. Robb kertaa Pariisin historiaa dramatisoimalla yksittäisiä tapahtumia vuosisatojen varrelta. Nuori upseeri vierailee Palais Royalin huoria vilisevässä yössä 1700-luvulla; Hitlerin hovitaiteilija seuraa Führerin voitonmarssia kaupungin läpi; opiskelijamellakoiden nousu kronikoidaan akateemista artikkelia parodioivana esseenä. En tiedä jaksanko lukea tätä koskaan kokonaan, koska Robb ottaa välillä liikaa vapauksia aineistonsa kanssa, mutta yksittäiset artikkelit ovat juuri sitä mitä nyt kaipaan: ohimeneviä historiallisia yksityiskohtia Pariisista, ajattelevan maailman pääkaupungista.
  2. Yasunari Kawabata: The Sound of the Mountain. Japanilaisen proosan lyyrisen koulukunnan mestarin kertomus Ogata Shingosta, vanhuksesta, joka kuulee kuoleman lähestyvän. Ihmissuhteet murenevat, muisti katoaa, rakkaus tuhoutuu. Tartuin Kawabataan, kun kiinnostuin viimeinkin japanilaisesta modernismista, mutta Mishima ja Oe eivät innostaneet projektin lähtökohtina.
  3. Junichiro Tanizaki: In Praise of Shadows. Japanin Thomas Hardyn essee japanilaisesta estetiikasta. Yritän käyttää tätä ponnistuslautana Tanizakin tuotantoon, jonka teemat (seksuaalisuus tuhoaa, Länsi korruptoi Japanin) eivät sinänsä kiinnosta, mutta tekniikat ja yleinen kulttuurihistoriallinen miljöö kyllä. Voisi toivoa, että Tanizaki osaisi paremmin selittää japanilaisen yläluokan perinteistä makua kuin länsimaiset popularisoijat; ainakin hän on sen ideologian aito edustaja.
  4. Dashiell Hammett: The Glass Key. Luen Hammettia ensimmäistä kertaa. Aloitin tästä, koska se osui kirjastossa ensimmäisenä käteeni. Hammettin kieli on aina kiinnostanut, samoin hänen tapansa rakentaa juonta: onko se niin objektivoivan tehokasta kuin olen kuullut. En ole myöskään koskaan tainnut lukea ainuttakaan dekkaria; lähinnä koska dekkarit ovat suunnattoman tylsiä (olen kyllä tarttunut muutamaan mutta jättänyt aina kesken). Tässäkin kirjassa parasta ovat juonen kannalta tarpeettomat yksityiskohdat: tarinan avaus näyttämön ja näyttelijöiden kuvauksineen, hahmojen suhteiden kuvaus, odottelu tai maleksiminen huoneissa ja ulkotiloissa.
  5. Michel Faber: The Crimson Petal and the White. Tämä “romaani, jonka Dickens olisi kirjoittanut, jos olisi voinut puhua vapaasti” kertoo nuoresta huorasta Sugarista ja hänen suhteestaan hajuvesitehtaan nuoreen pomoon William Rackhamiin. Hollannissa syntynyt, Australian kautta Skotlantiin kotiutunut Faber yhdistelee tuotannossaan erilaisia proosan lajeja toisiinsa. Under the Skin on sekoitus kauhua, jännäriä ja scifiä; The Courage Consort kertoo a cappella -yhtyeestä harjoittelemassa “mahdotonta” sävellystä. Kumpaakaan en ole lukenut. Aloitin tämän romaanin, koska luettuani David Mitchellin parhaat kirjat kaipasin jotain tyyliltään ja viisaudeltaan samanlaista, ja tätä suositeltiin erinäisillä foorumeilla. Alku on ollut ihan hyvä, mutta kirja on lojunut keskeneräisenä jo muutaman kuukauden.

Ezra Pound

Olipa kerran Ezra Pound, jonka tytär oli Mary de Rachewiltz (1925-).

Eräänä päivänä Ezra Pound eksyi kahdeksi päiväksi Helsingin Kallioon. Hän vältteli kadulla halkeamia, vastaili ilmoituksiin, löydettiin nukkumasta autostaan, hän oli Muukalainen hän oli vaatekaupassa hän pukeutui mustaan viittaan ja huiviin, hän vajosi rakennekerroksiin suodatinkerroksen päälle, hän kulkeutui pihan pintauksiin, hän oli naulainen ja betonin tahrima, mutta yhä nöyrästi antoivat nuoret miehet tietä kun hän pujotteli heidän ohitseen ja tuoksut puiston huumaavat & homehtuvat asuntojen kosteudessa afrikkalaiset katusoittajat harhailevat hattaroiden kulmabaariin, kundit sanoivat, älä pelleile, ole vilpitön, Ezra uskoi heitä, ja siksi tämä 86-vuotias eksyi pahasti ja vietti yön mopoautossa.

Nyt hän etsii Jenniään ja opettaa englantia ja rakastaa Manchester Unitedia niin kiihkeästi, että lenkkarit jäätyivät jalkoihin. Ei hän opi virheistään. Ezra eksyy vielä monta kertaa. Hän eksyy fasismiin ja hän eksyy Lontoon Cityssä. Tänään hän eksyi ostarille. Toivottavasti hän löytää takaisin. Haluan lukea lisää hänen suomennettua tuotantoaan, jonka sivuilla puhdas runoilijanääni aikamatkailee historiassa edestakaisin vain muutamilla lauseilla tuli ilta ja tuli aamu, näin meni ensimmäinen päivä.

Alkoi toinen päivä, ja Ezra Pound tuli töistä kotiin. Hän ei tunne saavuttaneensa taaskaan mitään erityistä. Sen sijaan Ezra Pound on netissä päivät pitkät, tuo yksinäisen tähden harhailija, jonka aito ja sydämen pohjassa tunnettu jätkiltä opittu vilpittömyys ei purkaudu enää runoelmiksi vaan pistäytyy työkavereidensa kanssa kaksissa eri juhlissa ja sitten Merihaan rantoja pitkin kotiin. Aika masentavaa, hän ajattelee, tällaistako tämä kirjailijan elämä on?

Nyt hän kerää roskat suureen metalliastiaan.

Hän sanoo hän epäilee saavansa jälkikäteen arvioituna erilaisen merkityksen.

Hän sanoo aika on mennyt niin äkkiä.

Hän sanoo kun olin nuori hän sanoo saattoi menestyä ponnistelematta, mutta entä jos talousteorian ufohavainnot ovatkin totta hän sanoo entä jos musiikki rappeutuu yksilötasolla hän sanoo entä jos sivistyksen ja historian määrittelemätön telos taidekasvatuksen merkitys ja arvo varhaiskasvatuksessa muukalaisviha on liian syvällä ihmisen perusolemuksessa hän sanoi Brian Wilson, Robert Downey JR., Never Shout Never, Flaubert, Auden, Helsingin Sanomat hän sanoo ja kehittelee turhautuneena oman erikoisen mittansa, joka tunnetaan nimellä Marguerite Yourcenar tai käsitys, joka ei vastaa todellisuutta, imaginaariluku, abyssinen meren syvyyksissä elävä pienen kansan elinvoiman lähde valvoitti minua koko yön hän sanoo, koska en löydä sille sopivaa ilmausta, hän sanoo hän sanoo ja odottaa että jokin sanoisi mitä hänen olisi sanottava, koska hän ei enää tiedä, mitä sanoisi, koska sitä ei ole olemassa niin kuin ei monia muitakaan asioita, joista runoilijat kertovat, oi Ezra, olet oikeassa, mutta onneksi kassalla myyjän vahtiessa saan koskea kaikkia näitä unelmaini täytymyksiä, joihin minulla ei koskaan tule olemaan varaa.

SONETTI

ON ELO TÄÄ KAUHEA ARVOITUS
MIES SANOI JA LÄHTI OVESTA ULOS
ULKONA OLI KYLMÄÄ JA HÖLMÖÄ, HUI
KADONNEET TÄHDET LAHDESSA UI

MIES EKSYI JA MENI EDES JA TAAS
OLI MONTA JALANJÄLKEÄ MAAS
MIES KATSOI NIITÄ JÄLKIÄ SIINÄ
SANOI VIIMEIN HÄMMENTYNEENÄ

OLEN HIIHTÄNYT METSÄÄ, JÄRVEÄ
NIIN KUIN ÄÄNETÖN TUMMA PUU
EIPÄ SIINÄ OLE KAI MITÄÄN JÄRKEÄ

JOS EI TIEDÄ MIKÄ TÄÄLLÄ ONNISTUU
KUN ON TUO RAKKAUSKIN AIKA MUTKAINEN TIE
ENKÄ TIEDÄ EDES MINNE SE EI VIE