Nocturne

Käänny pois. Et löydä äitiä, et isää kasvoilta,
jotka pilkkaavat virttynyttä mieltäsi ihmisten hälyssä.
Sulje suusi. Sanat eivät virtaa huuliltasi niin kuin mesi,
ne valuvat sisääsi, mätänevät, käyvät, pirun lampi,
jossa pitkän kielesi juuret kypsyvät, mustuvat.
Nojaa toisaalle, sivuun siltä, joka viettelee väittelyyn:
että viima voi vastata puuskalle, tuuli myrskylle.

Ilma virtaa, historia hengittää, väkijoukot jättävät torit.
Katujen kruunaama prinssi ei johdakaan juhlaa,
joka jatkuu, jatkuu, päättymätön kapinan tanssi:
vanhusten tarinat loppuvat kesken, eivätkä nuoret,
villit, ehtineet oppia uusia. Kuningas palaa,
kenraali aloittaa raiskaukset, teloitukset jatkuvat.
Aukion valtaa jälleen autio tila. Käänny pois sieltä.

Toivoit väärin, alusta asti: kadotit suunnan, eksyit sinne,
missä jaettu harha on ainoa tuttu: missä kauneus
ei ollut totta, oikeutta oli vain voitto. Pysähdy tässä.
On yö. Makaat kaiken syödyn, juodun haudassa,
mielessä kysyvät säkeet: miksi et muuttunut vielä?
Miksi vieläkin valitset väärin? Tunsiko äitisi näin,
kun lupasi auringon valon, vakuutti matkan alkaneen?

Kukaan ei näe sinua nyt. Voisit lähteä, keskellä yötä,
kiivetä ovesta, kulkea ulos, varhaisten tähtien alle,
vuotaa jäiselle kadulle kaulasi haavan: lyödyt sanat,
levottomat teot, mihin tyydyit toden puutteessa,
kiitoksen rihkama palkaksi luultu; sapeksi saonnut veri.
Pimeys kasvaa, varjot nousevat niin kuin pilvet.
Sataman hahmo tuskin erottuu. Aulis laivasi odottaa.

Suut

Mikset usko omaan lauluun,
tuomarisi ole itse,
veistä tietä väittämillä
todistukset taitavilla?

Saattaa olla, toden tuntu,
sielun sanat uneksitaan,
totta eivät tiedot ole,
harhaa usko varmuuteen:

totuus yksin tehty, nähty,
vaikka kuinka kirkas onkin,
tummuu kielen alkaessa
muille sitä selittää,

sammuu aivan kohdatessaan
omat sanat toisen suusta
toisina kuin omastaan,
isänmurha mielessään.

Mont Blanc

Jos kauneus on totuutta, totuus on latteaa:
kaikki, jotka näkevät, kadehtivat lehtiä, sileyttä,
vislaavia lintuja, liian vihreitä uskottaviksi;
Mont Blanc on porrastettu, junat puhkovat tundraa,
kamerat menevät minne mikään koi ei voi.
Miksi enää hämmentäisi päätä pidempi rauha?
Sanat annetaan pyytävälle, ajattelu ei ole hankalaa.
Mikä on? Sudet, mulkut, persereiät – koettelemus,
jota täyttynyt työ tai toivo ei helpota; että runoilijat,
koska sellaisia ovat, herkistyvät valehtelemaan,
luulevat Homeroksen auringon paistavan yksin heille.
Valo tietää vain tämän: koko maa on isämme linnaa,
luunvalju ja paljas. Runoilija epäonnistuu.
Meidän on mentävä, jätettävä hänet yrittämään.

Hautausmaa

Ikä nöyryyttää. Häpeä, ikävä kertyvät
niin kuin ystävien ja vihollisten haudat,
vakaumus laimenee mielipiteeksi,
totuus sepitteeksi. Mikä ennen oli
etsimisen, keksimisen hurmosta,
repeytyy kuin märkä kääre lihan päältä,
kun pakastettu pala sulaa pöydällä
ja löytää uuden, löysän muotonsa.

Jokainen, varmasti, ansaitsee paikkansa,
mutta mitä hyötyä on kilpailla siitä?
Vaatteet putoavat pukiessa, maku syödä
imeytyy letkuihin sairaalan sängyllä.
Tulee päivä, hautausmaa on täynnä,
voittajat kasoissa toistensa ympärillä.

Rikoskertomus

En tiedä, mitä päättyminen tarkoittaa.
Olen ottanut jokaisen sivun sellaisenaan:
kirjanmerkin tyhjiöt, ystävyys
niin nopeasti lehteilty, että ohitat
menetyksen pelon.

Etenemme, niin kuin käytetyt uudet koneet,
muistojen inventaariot, puetut,
kulutetut ennakoimattomin tavoin,
jotka on pakko hyväksyä,
koska yleensä emme

jaa samoja ajatuksia.
Hillitse huokauksia. Kannattele veistä
hampaiden tupessa, terävää
muistutusta sanoista, jotka leikkasivat
hyödyttömän surun läpi.

Vuosien ajan: halveksu osaasi, vihaa juhlia.
Karkit auttavat – ja toisinaan, ehkä,
kansi kireäksi puituna
taidokas, kallis naama ei paljasta
hirveää edistystä

iän, murhaajan.

Debuggaus

Olisi siistiä kasvaa, tehdä lapsia,
tykätä valoista puissa vasten aitaa
kunnes niiden riitasointu sulaisi
alkioihinsa, lajien liikenteeksi,
mataliksi ajelluiksi nurmiksi. Mutta

kun ei ole aikaa. Tai siis tiedän,
että on myös kylmän kauden kasveja,
perheenhoitotuotteita,
että koon ja muodon sääntö
tekee ihmisistä säyseitä,

mutta vuodet, jotka tuhlattiin
katsomalla päin poikalauman tiiliseinää,
teinijäynän siipeä, joka milloin tahansa
voi haastaa leikkimään jätkää
ei tunnu tasapeliltä, vain neutraalilta maaperältä.

Emme voi elää ilman öljyä,
kuuman petimme savua, hermokämmejä:
sanojen ansoja, teräksen haudattua muistoa.
Veremme kutsuu itse puoleen ruttoaan.
Se todistaa ainoastaan,

ettei väärennetty ruusu lainaa luonnon syytä:
mikä elää, haalenee vaaleaan,
ja vertaus, jota potilas kenties rakastaa
niin kuin todellisen kuvaa,
voi olla pelkkä tyssähtävä tapa.

Matkavaatteet

Pitkät matkat päättyvät kuin laulut,
syövät reikiä paitoihin, joissa nukumme:
kotona, neuvoteltavien askelten puute
tuntuu siltä kuin pidättäisi vankilan:

jokainen päätelmä paljastaa valintoja,
joiden haluaisi pysyvän kätkössä.
Ja silti, kaikki salaisuudet pysyvät salassa.
Mikään ei tule luokse pyytämättä.

Matkan päällä, kun kävelet ympäriinsä
ilman ravintoa kummempaa syytä,
sanat tapaavat sinut niin kuin sää,
ja arkipäivän kaduilla kaikujen sävy

täyttää läheisyydellään. Ilmojen enkeli,
aulis kanssakulkija, kietoo sinut vaatteisiin,
kaikkein suurimpiin, joiden laskoksissa
kaikki sopii, niin sisällä kuin ulkona.

Illansuu

Tammikuinen tuuli kävi paanuihin,
vanha, sitkeä myrkky, paljas otsa.
Mielessä harmaa elämä — ei oma,
vaan jonkin koiran, hukassa aamun

puskissa, pikkuruisissa okasissa.
Miksi ajattelen metsiä, yhä vielä?
Kaukana puut, samoin lapsuuteni
koti. Puistot ovat totta. Veneitä on

kuin aaltoja, mutten asu merellä,
maksan huoneestani, ja mitä iloa
siitä onkaan, rakkaus on silti tapa,
mato kiemurtaa kuolemaansa saakka.

Nykyajan sodankäynnin olemus

Kauan ennen kuin mies, jos hän on vaalea
ja tosi, hankkii jonkin korkean reitin taidot,
on hän jo aivan liian kaunis käsitettäväksi,
täynnä kattoja ja lasia, lihanpala,
joka ei salli itseään revittävän kappaleiksi.

Kuka näkeekään hänen säteilevän naamansa
ja hehkuvat silmänsä, luulee paikkaa laajemmaksi
kuin se onkaan, ateriaksi, josta ei voi kertoa;
joka täytyy nähdä ja elää todella. Murskaudumme
vasten hänen kalliotaan epäilyn huokuina,

luomme uria, pelkäämme kuninkaita. Ja jos nainen
voi olla olemassa, ei hän ole mikään pieni näyttely,
vaan risteys metsässä, niin syvällä elämässä,
niin tiheässä ja punnitussa, että tuskin
kuulemme ääntäkään. Kun hänen lahjansa

annetaan, kuuluu nimetöntä musiikkia,
katoavaista ja pakenevaa, kiinnostus kasvaa
jokaiseen asiaan. Hänen seurassaan ei voi olla
nöyryytystä, ainoastaan hallitsevaa voimaa
valtakunnan verran. Nämä ovat sodan muodot,

ilkeä hyve, ikuinen kiusa. Luovuta itsesi
näille pedoille, ilmaherruudelle, kauppalaivastolle,
kansan julman metallisen hengen käsikirjoitukselle.
Miksi tuhlaisit elämääsi linnoja rakentaen?
Ole nöyrä, puhdas, harmonia silmät suljettuina

korvan päässä, irvistys sanomassa silli, siiiilliiiii.

”Hukatun voiman turhan pieni jäännös”

Eräs lempikirjoistani on L. Onervan Murattiköynnös, mutta lämpimien tunteideni selitys lienee odotettua oudompi: pidän Onervasta, koska en ymmärrä hänen runojaan. 1

Vaikutelmiani on vaikea kuvailla. Mitä enemmän Onervan runoja luen, sitä enemmän hän tuntuu ajankohtaiselta anarkistilta pikemminkin kuin poeettisen muodin kauan sitten taakseen jättämältä leinolaiselta helskyttelijältä.

Säe säkeeltä, rivi riviltä on yhä vaikeampi nähdä L. Onervaa, kaunopuheista lyyrikkoa; sen sijaan rivien välistä ja sanojen alta alkaa paljastua “Lonerva”, outo, äänteillä loitsiva maagi, jonka runoissa sanat ovat tiheitä ja tuskin mahtuvat suuhun, kun vinksahtanut syntaksi vääntää säkeitä kummiin suhteisiin soinnin käydessä merkityksen edellä.

Lukiessani Murattiköynnöstä “näen” jatkuvasti väärin: vääriä sanoja ja vääriä lauserakenteita. Ilmiötä on vaikea selittää. On kuin suomesta tulisi hetkellisesti vieras kieli. Kenties kyse on Onervan tyylistä: sanasto on usein vanhakantaista ja elisioiden runtelemaa, taivuteltua ja väänneltyä; sen luonteeseen tuntuu kuuluvan taipuminen luonnottomiin muotoihin.

Väärinluentani ovat joskus humoristisia ja liittyvät Onervan hassuihin ilmaisutapoihin, joissa tietty dramatiikka yhdistyy koomiseen tai absurdiin: “Niin alastonna viel’ ei tullut kenkään.” siis jalkineeseen; tai säe ”Katajat, höytykukat, pursut kuiskaa: myös itse kuulut öiseen ryytitarhaan”, jossa “kuuluminen” tuo mieleen jonkin eksklusiivisen kerhon.

Humoristisuus voi olla seurausta myös tiettyjen sanojen nykymerkityksistä, kuten “umppunsa nuori himmeenä heijaa” jossa “himmeä” saa tietyn aika himmeen merkityksen. Joskus taas hassu säe on vain hassu: “Pää sievän sirkkusen oksalla / unehen raukee yöpuulle se.”

Joskus näen homonyymejä siellä, missä niitä ei pitäisi nähdä, kuten luulleesani Onervan kirjoittaneen “kaikkeutes kaikki-keksi” ja aloin tosissani miettiä, millainen tuo tautologis-kaikkeudellinen keksi voisi olla.

Useimmat väärinluennat eivät kuitenkaan ole humoristisia vaan poeettisesti erittäin mielenkiintoisia (ei sillä etteikö huumori olisi minusta ehkä tärkein ja vaikein asia taiteessa, etenkin nykyään). Tällöin kyse on esimerkiksi kaksoismerkityksistä, jotka ovat seurausta kieliopillisten suhteiden hämärtymisestä.

Esimerkiksi säkeessä “mun tumman luona on sun hyvä olla” merkitys muuttuu riippuen siitä lukeeko “tumman” possessiivisesti vai attribuuttisesti. Samoin säkeessä “konsa marrasmaa saa talvimielen” jostain syystä luen “konsan” adjektiiviksi, ja säe muuttuu loputtoman mielenkiintoiseksi.

Säkeen “Mieheksi kasvaa tähdissä säätty on ties” kohdalla on puolestaan kysyttävä, kasvaako mies tähdissä vai onko kasvu tähdissä säädettyä, ja kun Onerva toteaa “se kutoo kaiken raskaan katseeseen”, huomaan kysyväni kudotaanko kaikki katseeseen vai raskaan katseeseen, ja millainen raskaan katse olisi. Ajatus saa mielikuvituksen heräämään.

Jotkin hämärtymät ovat seurausta puhtaasti sanastoon liittyvistä tulkinnallisista ongelmista: “kuin häihin syöksyin hävityksen säähän”; “Lien ma elon kaiken kaukotaulu”; “veronsa vertyin maksaa elämälle”. Näitä löytyy melkein jokaisesta runosta.

Lukiessani huomaan jälleen kerran suhtautuvani tekstiin eri tavalla runoilijana ja kriitikkona. Toisaalta kyse on kielestä, joka on etääntynyt meistä historiallisesti niin paljon, että sen merkitykset alkavat kadota yleismuistista.

Toisaalta, Onervan yltiöromanttinen runokieli näyttäytyy tämän päivän näkökulmasta (joka lienee viimeinkin valmis hyväksymään “väärin” käytetyt sanat) yllättäen ajankohtaiselta yhdistelmältä arkaistisia, rouhevia sanoja ja osuvia ilmauksia: “arkeni halki hohtava autere sees” (halkaisemisen kaksoismerkitys) ja “Maa huoliutuu huntuun illan sään” (soinnin kauneus ja “huoliutuminen”).

Uusia sanoja etsivälle runoilijalle Onervan kokoelma on aarreaitta: “lakastumuksen ladut”, “huumio”, “syvähetteet”; “maaemon parmas”; “ukseen pälyn”; “joku yksin-nyyhky povessasi polossa on”; “rantamöljään”; “yökosteen turpeen”; “äänettyyden mailta”; “odelmainen risti”.

Olen löytänyt myös joitain todellisia fraseologisia helmiä, kuten parisäkeen “Sanajalka, miks sua pelkään / salasiittiö inha ja kuolemankoura!”, tai “Tuuti lasta syväksi / hyypiötäin hyväksi”. Jälkimmäistä säettä en voi olla lukematta oudon hyypiö-täin hyväksi tehdyn lapsensyventämisrituaalin kuvaukseksi!

Mistä johtuu, että juuri Onervan tekstin kohdalla koen tällaisen ilmiön? Otto Mannisen Homeros-käännökset, Leinon näytelmät, Sarkian fantastiset runot Atlantiksesta ja tähtimatkoista – mitkään näistä eivät herätä minussa aivan samaa elämystä, vaikka kaikkiin olenkin pyrkinyt palaamaan viime vuosina (jopa Koskenniemeen) luodakseni näitä tietoisesti uudenlaisia, onervaisia lukukokemuksia.

Olen kauan miettinyt, mikä minussa on alunperin alkanut vastustaa sotia edeltävää runoutta: mistä maku tulee, miksi se on niin fyysistä, että aiheuttaa meissä puistatuksia, värinöitä, oksetusta, iloa. Mikä tekee runosta hyvän, mikä huonon? Väärinlukeminen tuo näitä piilotettuja asenteita esille, koettelee niiden perusteita.

Onervan kohdalla kyse on ainakin omasta mielestäni odotuksista, joita kohdistamme sotia edeltävän runouden asenteisiin. Odotamme patsastelua ja symbolismia, kitschiä ja naivismia. Joutsenia mustalla lammella ja niin edelleen.

Mistä nämä käsitykset ovat tulleet? Eivät välttämättä mistään tai keneltäkään; ne ovat kasvaneet historiassa juorun lailla, ja vaikka Anhavan ja Haavikon hahmoihin kiteytyy edelleen unnuttelun ja marssilaulujen halveksinta, harvemmin näkee kenenkään näkevän sen verran vaivaa, että kävisi katsomassa mitä herraspari kirjoituksissaan todella sanoo.

Eivät modernistimme varsinaisesti teilanneet edeltäjiään, pikemminkin he varjelivat näiden perinnön vaarallisilta ulkomaisilta vaikutteilta, säilöivät suomalaisen luonnon ja romanttisen mustamielisyyden modernisminsa hermeettiseen aikakapseliin.

Uusromantikkoja ei koskaan liene esitelty meille samanlaisina säkeiden pragmaattisina käsityöläisinä kuin modernisteja, ja vielä vähemmän uhkarohkeina kokeilijoina, joiden kielelliset keksinnöt olisivat olleet poeettisen edistyksellisyyden tai edes hulvattoman dadaismin tulosta.

Siitä huolimatta, luettuani Murattiköynnöstä olen vakuuttunut, että Onerva oli dadaisti tietämättään – että surrealismi keksittiin Suomessa; että “oman äänen” rinnalle voi historian tai kielen oikkujen tähden syntyä “toinen ääni”, itsen ulkopuolinen, totaalisen vieraannuttava, mutta juuri siksi elähdyttävä ja uutta luova Outous.

Outous: ei uuskummaa vaan vanhaa kummaa, joka kummittelee kielessämme tunnustelemattomana mahdollisuutena. Ajattelen uusromantikkojen Nietzsche-fanitusta, ja kyseisen herran ajatusta Naurusta. Nauru vapauttaa, outous herättää näkemään “helskyttelyn” jonain vieraana ja uutena.

Huomaan katsovani omaa kieltäni uudesta näkökulmasta, uusin tuntein; löydän uudelleen sen, mitä modernismimme niin kauan halveksui: sumuisen, utuisen, romanttisen kansallismaiseman, intohimoisen inspiraation ja sen hehkuvan ja sykkivän sydämen.

Tällä jälkeen tai jäljelle jääneiden aikakaudella tuo rakkauden ja intohimon hehku on vain medikalisoitu ja banalisoitu mielenhäiriöksi, ajan runtelemaksi heikkoudeksi, joka kuitenkin juuri sairaan ja oudon haurautensa tähden ennättää juuri ja juuri koskettaa, kun “illan kalve syömmeen lankeaa”.

Viitteet:

  1. Kirjoitus ilmestyi alunperin eri muodossa Tuli&Savu-lehdessä