Walter Burns vs. Fantazius Mallare

Alt text

Maailmanvihaajan muotokuva?

FANTAZIUS MALLARE piti itseään mielisairaana koska ei kyennyt näkemään ajan, avaruuden ja evoluution merkityksettömissä eleissä dramaattista pikku pantomiimia, joka olisi ketterästi kiertynyt hänen olemassaolonsa yksitoikkoisuuksien ympärille. (…) Hänen mielestään elämä ei ollut välttämättömyys ja hän antautui sille vailla minkäänlaista uteliaisuutta.

Ben Hecht, Fantazius Mallare, 1922

Wallace Smith (1888-1937) oli chicagolainen taiteilija ja taitava, mielikuvituksellinen kuvittaja. Pancho Villan hääriessä Meksikon rajaseudulla Smith lähetettiin maalaamaan kapinallisjohtajan muotokuvaa. Hänen artikkelinsa ja piirroksensa ajastaan kapinallisten kanssa kerättiin myöhemmin kirjaksi.

Smithin mielenkiintoisin kuvitustyö oli Ben Hechtin Fantazius Mallare (1922). Hecht (1894-1964) oli ansioitunut journalisti ja käsikirjoittaja, joka voitti kaikkien aikojen ensimmäisen käsikirjoitus-Oscarin vuonna 1927 käsikirjoituksestaan Josef von Sternbergin elokuvaan Underworld. Pääosaa esitti muuan entinen merimies George Bancroft, joka uransa alkuaikoina lauloi ja tanssi mustanaamana revyissä.

Hechtin ura Hollywoodissa oli menestyksekäs: Scarface (1932), It’s a Wonderful World (1939), Gone with the Wind (1939), Angels over Broadway (1940), Notorious (1946)…Ernst Lubitsch, Howard Hughes, David O. Selznick, Howard Hawks, Alfred Hitchcock ja muut käyttivät usein hänen palveluksiaan. Cary Grantin kenties paras screwball-komedia His Girl Friday oli alunperin Hechtin ja Charles MacArthurin käsialaa (tai oikeammin näytelmä, johon Ledererin screenplay perustuu; näytelmässä päähenkilö Hildy Johnson on mies, elokuvassa nainen).

Romaanikirjailijana Hecht on nykyään tuntematon, eikä vähiten siksi, että hänen parikymppisenä kirjoittamansa teokset ovat vähintäänkin outoja. Hecht luki ahkerasti Gautieria, Mallarméa ja muita melankolisia ja dekadentteja symbolisteja. Fantazius Mallare (Mallarmé?) kertoo samannimisestä maailmanvihaajasta, jonka ainoa kumppani on kääpiö nimeltään Goliath.

Mallare on hieman kuin Huysmansin Des Esseintes, joskin makaaberimpi ja pornografisempi, harhakuvissaan sairaampi ja muutenkin sekavampi. Häpeämättömien masturbaatioon ja fallos-perversioon liittyvien seksuaalipilojensa tähden tämä rajoitettujen erikoispainosten erikoismiehen Pascal “Pat” Covicin kustantama teos tuomittiinkin lopulta rivoksi ja Covici, Hecht ja Smith pidätettiin. Sakkoja he maksoivat 1000 dollaria mieheen.

Miksi Hecht, jonka ura piirtää kuvan käytännöllisestä kaupallisesta ja journalistisesta kirjoittajasta, oli valmis menemään vankilaan dekadentin fantasiaromaanin tähden?

Alt text

Opportunistin naamio?

Oma tulkintani liittyy epäsuorasti mainitsemaani His Girl Friday -elokuvaan ja etenkin sen keskushahmoon Walter Burnsiin. Vaikka käsikirjoitus ei olekaan suoranaisesti Hechtin tuotantoa — ja alkuperäisessä näytelmässäkin on nähtävä myös Algonquin-seurueen nokkeluuksissa marinoidun MacArthurin kädenjälki — on Walter Burnsin ja Mallaren vertaileminen ainakin ajatusleikkinä viihdyttävää. Molemmat ovat relativisteja, mutta siinä missä filosofia ja maailma uuvuttavat monologeihinsa eksyvän Mallaren, opportunistinen Burns kamppailee dialogeissa ex-vaimonsa Hildyn kanssa kuin antiikin sofisti: hän vaihtaa puheenaihetta, rakentaa olkimiehiä, laittaa kärryt hevosen eteen ja yrittää kaikin keinoin saada muut hyväksymään oman käsityksensä maailmasta, koska journalismissa ei ole kyse faktoista, vaan tarinoista.

Walter Burns: Pannukakun aivotko sinulla on? Ei tämä ole mikään tavallinen juttu vaan vallankumous. Tämä on tärkein skuuppi sen jälkeen kun Livingstone löysi Stanleyn.

Hildy Johnson: Eiköhän tuo ollut toisinpäin.

Walter Burns: Äläpähän, kuule, takerru yksityiskohtiin.

Sanat eivät ole Hechtin, mutta eetos — minusta tuntuu — on. Hechtin valtava työteliäisyys, hänen taipuisa älynsä ja laaja sivistyksensä masensi nuorempia käsikirjoittajia. Kerran Hecht paukutti Howard Hughesille valmiin käsikirjoituksen yhdeksässä päivässä — agenttinsa harmiksi, sillä Hughes maksoi päiväpalkkaa eikä työllä olisi ollut kiirettä. Nokkelikot MacArthur, Hawks ja Hecht pelasivat backgammonia ja käsikirjoittivat yhdessä. Heidän metodinaan oli ääneenluku, jonka kuluessa kukin yritti päihittää toiset keksimällä toinen toistaan älyttömämpiä juttuja, repliikkejä, stooreja.

Aikakauden stereotypiat ketteristä suupalteista vitseineen ja viskeineen tuntuvat osuvan kohdalleen Hechtin kohdalla. On siis vaikea sanoa, ovatko Mallare-romaanit (Hecht kirjoitti teokselle kesymmän jatko-osan 1924) kirjoittajansa aitojen tuntojen ilmaisua vai eivät. Toisaalta, onko sillä väliä? Hecht vastusti sensuuria, puolusti kansalaisoikeuksia ja toimi sodan aikaan juutalaisten puolesta. Tekee mieli ajatella, että Hecht oli käytännön mies, joka kirjoitti fantastisia, pornografisia romaanejaan hieman kuin Walter Burns: manipuloidakseen, kertoakseen historiaa muutavia tarinoita, joissa Livingstone löytää Stanleyn eikä toisin päin; puskeakseen vasten aikansa ahdasta makua, tekopyhiä siveyskäsityksiä ja esteettistä rajoittuneisuutta. Sitäkin varten mielikuvitusta tarvitaan.

Lisää Fantazius Mallaresta John Coulthartin feuilletonissa.

Kommentointi on suljettu.