Sanojen synnystä

”Sillä kun syvä hiljaisuus ympäröitsi kaiken ja yö nopeassa kulussaan oli ehtinyt puoliväliin, silloin riensi sinun kaikkivaltias sanasi taivaasta”, sanotaan Viisauden kirjassa. Missä tuo sana tulee lausutuksi, kysyy 1300-luvulla elänyt saksalainen dominikaanimystikko Mestari Eckhart eräässä saarnassaan. Missä Jumalan sana syntyy? Ainoastaan sielun kaikkein puhtaimmassa, ylevimmässä osassa, Eckhart vastaa, muttei kuitenkaan millaisen tahansa sielun ylevimmässä ja parhaimmassa osassa, vaan sellaisessa sielussa, joka on kääntänyt kaikki viisi aistiaan pois maailman asioista ja kerinyt ne takaisin itseensä mietiskelläkseen omaa pyhintä sisintään.

Missä tuo pyhin sisin on? Se ei voi sijaita siellä, missä sielu harjoittaa aistejaan, mielikuvitustaan tai järkeään havaitakseen maailmaa ja ymmärtääkseen sitä, Eckhart sanoo: ei siellä, missä sielu ymmärtää älyllään, ei siellä, missä se muistaa muistillaan, rakastaa tahdollaan, eikä missään siellä, missä sielun toiminta on sidoksissa aistien ulkoisiin välineisiin, kuten silmiin, korviin tai käsiin.

Kaikkien näiden aistien ja älyämisen ja muistamisen ja tahtomisen kyvyin me tuomme maailman sisäämme, sillä aina kun sielun kyvyt tavoittavat jonkin olion, ne luovat siitä kuvan, ja siirtävät tuon kuvan sisäämme sielumme havaittavaksi, Eckhart selittää aikansa psykologisten teorioiden mukaisesti. Näinä aistien työstäminä kuvina tulemme tietämään maailman, ja näiden kuvien avulla sielu lähestyy maailmaa ja sen asioita, sen kiviä ja kukkasia ja hevosia, ja yhdistää aineensa niihin, yhtyy niiden kanssa — mutta perusta, jolta käsin nämä aistit maailman tavoittavat, joka niitä ohjaa ja käyttää, ei ole niiden havaittavissa.

Sielu, nimittäin, on aina vieras ja tuntematon itselleen, Eckhart sanoo — mutta juuri siksi Jumala voi ja tahtoo tehdä asuntonsa vain sinne, missä sielu ei tunne itseään, missä se ei voi havaita kohdettaan kuvina, koska Jumala, toisin kuin kaikki luotu, ei ole kuvattavissa, eikä tarvitse kuvia lähestyäkseen maailmaa, joka on hänen kuvansa. Jumala tuntee itsensä toisin kuin ihmissielu, sillä Jumala tuntee itsensä ilman kuvien välitystä. Jumala, toisin sanoen, on absoluuttisesti yhtä itsensä kanssa, ja tässä yhteydessä hän synnyttää poikansa eli sanansa sielussamme, sikäli kuin sielussamme on mahdollista synnyttää jumalallinen eli kuvaton olemassaolon tila.

Näin on Eckhartin mukaan oltava, koska jos sielumme olisi muodostunut pelkistä kuvista — kuten jotkut sanovat — emme voisi koskaan tulla vanhurskaiksi: ei ole sellaista luotua oliota, jonka kuvien tutkiminen voisi pyhittää meidät. Lisäksi, koska yksikään kuva ei ole yhtä kuin asia, jota se esittää, meillä ei ole mitään muita kuvia kuin sellaisia, jotka osoittavat meidän ulkopuolellemme — ei yhtäkään kuvaa, joka ei olisi välittynyt jollain tavalla. Siksi Jumalan, ilmaantuakseen meihin kuvattomassa välittömyydessään, on puhuttava meille sellaisessa tyhjyydessä ja hiljaisuudessa, jossa olemme vapaat kaikista kuvista.

Tämä on mahdollista, Eckhart sanoo, ainoastaan niille, jotka tietävät, että parasta on olla hiljaa ja antaa Jumalan puhua meille sisällämme silloin, kun kaikki aistimme ovat sammuneet ja kääntyneet pois kuvien mietiskelystä. Silloin kaikkivaltias sana rientää luoksemme taivaasta niin kuin hurja soturi, tai hiljainen varas, kuten Eckhart tulkitsee, ryöstämään meidät itseltämme pois, koska ihminen ei itse, omin voiminensa, omin sielunkykyinensä, kykene itseään pelastamaan.

Onko Jumalan hiljaisuudessa puhuttu sana kuin hiipivä varas vai kuin hurja soturi? Toisin sanoen, onko jumalallisen synnytyksen hetki, taivaallinen innoitus tai oivallus meluisa vai hiljainen toimitus, tuhoisa vai luova tapahtuma? Vai kenties molempia samaan aikaan?

Koko Eckhartin selostus perustuu ajatukseen Sanan uudelleensyntymisestä sielussamme, mutta Raamatun kohdat, jotka hän lainaa ajattelunsa tueksi, tai joihin hänen ajattelunsa perustuu, ovat luonteeltaan varsin toisenlaisia kuin hänen saarnansa antaa ymmärtää. Niissä ikuinen sana saapuu kaikkivaltiaan valtaistuimen luota ja laskeutuu keskelle tuhon omaksi vihittyä maata, kantamaan miekkana peruuttamatonta käskyä ja täyttämään kaikkea kuolemalla, kuten niissä Viisauden kirjan säkeissä, joihin Eckhart viittaa, todellisuudessa sanotaan.

Eckhart ei myöskään kerro, että hiljaisuudessa kuullun varkaan sana, joka saapuu luoksemme salaa, kuten Jobin kirjassa sanotaan, on sanomaltaan yhtä lopullinen kuin sotilaan miekka: vaikka korvasi kuuleekin vain kuiskauksen, kun raskas uni on vallannut ihmiset, sinun on tiedettävä, että he rusentuvat kuin koiperhoset ja kuolevat viisaudesta osattomina.

Olemassaolo on tuhoutumista. Ilman tuhoutumista ei ole luomista. Tämä on olemassaolon merkitys, sen sanan sanoma, joka tulee lihaksi kuollakseen ihmisenä: tämä on runouden avaama maailma, elävältä kuolevan kielen todellisuus.

Kommentointi on suljettu.