Pärttylinyö

Vuonna 1572, elokuun loppupuolella, koko Pariisin tunnetuin hugenotti — vääräuskoinen protestantti, toisin sanoen — amiraali de Coligny, joka oli juuri ollut seuraamassa kuningas Kaarle IX:n ja Guisen herttuan välistä tennisottelua, tuli ammutuksi keskellä katua. Salamurhaaja onnistui tosin vain haavoittamaan de Colignya, mutta kaksi päivää myöhemmin Guisen herttuan suunnittelemaksi paljastunut yritys saatettiin loppuun, kun palkkasoturit tunkeutuivat de Colignyn asuntoon Rue de Béthisyllä.

Amiraalin surma käynnisti protestanttien järjestelmällisen joukkomurhan. Tuhansia hugenotteja raahattiin kaduille ja aukioille koko viikonlopun ajan, tai sitten heidät murhattiin taloissaan, työssään, kaupoissaan. Ruumiita kasattiin ojiin ja kaduille. Louvren sisäpihalla oli satojen ruumiiden röykkiö, Seinessä kellui pistettyjä, ammuttuja, viillettyjä, ruhjottuja, hakattuja, murskattuja, leikattuja, revittyjä, hajoitettuja ja lyötyjä kuolleita. Kuuluisa humanisti, retoriikan ja logiikan opetusta ja teoriaa uudistanut Pierre de la Ramée, Petrus Ramus latinalaisittain, hakeutui suojaan kirjakauppaan Rue St Jacquesilla. Vasta seuraavana tiistaina hän uskaltautui palaamaan kotiinsa, missä hänet puukotettiin kuoliaaksi hänen rukoillessaan. Ruumis heitettiin alas kadulle.

Väkivalta levisi Pariisista maaseudulle, alkoi viikkoja kestänyt ryöstely ja mellakointi. Kukaan ei tiedä, kuinka paljon protestantteja surmattiin noiden päivien aikana: kenties “vain” tuhansia, kenties kymmeniätuhansia. Kaupungissa vierailleet englantilaiset olivat kauhuissaan: tulisiko heistäkin nyt marttyyreja? Timothy Bright, nuori lääketieteen opiskelija, etsi turvapaikkaa kuningatar Elizabethin tiedustelupäällikön, Sir Francis Walsinghamin talosta. Siellä hän tapasi kaupungissa tuolloin olleita lähettiläitä. Heidän joukossaan oli nuori Philip Sidney, joka oli vasta alkamassa pitkää opinto- ja verkostoitumismatkaansa, Grand Touriaan, halki Euroopan.

Matka oli alkanut komeasti. Hänen moitteeton ranskansa oli nostanut hänet suosioon Kaarlen hovissa, ja kuningas oli tehnyt hänestä paronin ja makuukamarinsa vartijan. Arvonimillä ei todellisuudessa ollut arvoa, ja niiden myöntämisen syyt olivat poliittisia, sillä kunnioittamalla Philipiä Kaarle osoitti myötämielisyyttä paitsi tämän arvovaltaiselle isälle myös ja vielä enemmän Philipin enoille, Dudleyn suvulle, johon kuului Elizabethin suosikki, Leicesterin jaarli.

Englantilaiset olivat kahdeksantenatoista päivänä elokuuta ottaneet osaa Henri de Bourbonin ja Marguerite de Valois’n häihin. Pari vihittiin Notre Damen edustalla lavalla, joka oli rakennettu tilaisuutta varten. Avioliitto oli läpeensä poliittinen sekin: Henri, myöhemmin Henrik Navarralainen, oli hugenotti ja protestantti, ja esiintyi vakavana mustissa vaatteissaan, vastakohtana kuninkaan suvun runsaille koruille ja koreille keltaisille. Marguerite, johon Ranskaa 1300-luvulta asti hallinnut Valois’n suku tulisi päättymään, kieltäytyi myöntymästä avioliittoon. Hänen veljensä, kuningas Kaarle, väänsi hänen päätään kädellään ja pakotti sisarensa nyökkäämään.

Seuranneita juhlia säesti onnettomuus, joka ennakoi tulevaa: yleisön huvitukseksi oli järjestetty ottelu leijonan, härän ja valkoisen karhun välillä. Esityksen aikana karhu karkasi yleisöön ja surmasi useita viattomia sivullisia. Myöhemmin, eräässä monimutkaisesti ja ylellisesti lavastetussa kuvaelmassa, jollaisia renessanssihoveilla oli tapana aina pystyttää juhlien aikaan, Henri ja hänen seurueensa joutuivat esittämään turkkilaisia, jotka Valois’n veljekset ja Guisen herttua amazoneiksi pukeutuneina päihittivät. Harvoin ovat usein lainatut säkeet kohdallisempia:

Elämä vaan on varjo kulkevainen,
näyttelijä-raukka, joka näyttämöllä
rajuupi aikansa ja katoo sitten;
tarina on se, hupsun tarinoima,
täynn’ ilmaa, tulta, mutta mieltä vailla.

On muistettava, että elämän mielettömyys paljastui “skotlantilaisen näytelmän” päähenkilölle vasta kun hänen salamurhilla silattu tiensä hallitsijaksi osoittautui umpikujaksi, kun vastustaja Malcolmin joukot olivat lähellä, eikä Macbeth voinut enää paeta. Näyttämöllä, jonka hän oli itse itselleen lavastanut, hän tunsi olevansa ansassa kuin paaluun köytetty, jonka täytyy, “kuin karhun, härnyy kestää”.

Karhunajo, bear-baiting, oli yleistä hupia paitsi Henrikin ja Margueriten häissä myös Englannissa, missä tätä veriurheilua varten rakennettiin erityisiä karhutarhoja. Tunnetuin näistä oli, jotenkin ironisesti, nimeltään Paris Garden. Se sijaitsi Lontoon Southwarkissa. Karhunajo oli niin suosittua, että Leicesterin jaarli oli rakennuttanut omaan Kenilworthin linnaansa karhutarhan. Vuonna 1575, samoihin aikoihin kun Philip Sidney oli palaamassa Italiaan asti ulottuneelta kiertueeltaan, Leicester viihdytti Whitehallin pahanhajuista ilmaa maaseudulle paennutta kuningatar Elizabethia juuri Kenilworthissa, missä lauma koiria usutettiin paaluun kahlitun karhun kimppuun.

Paikalla ollut Robert Laneham kuvaili hupia “erittäin miellyttäväksi”. Oli hauskaa katsella “karhun vaaleanpunaisten silmien tuijottavan vihollisensa lähestymistä, koirien ketteryyttä ja kärsivällisyyttä, kun ne odottivat tilaisuuttaan, ja voimaa ja kokemusta, jolla karhu torjui koirien hyökkäykset. Jos yhteen paikkaan häntä purtiinkin, hän tunki vapaaksi toista kautta, niin että kerran kumoon saatunakin, mikä muutos, miten heitellen, purren, kynsien, karjuen, heitellen ja kierien hän taisteli itsensä vapaaksi taas. Ja irti päästyään ravisteli verta korvistaan kahdesti tai kolmesti ympäri ruumistaan, kaikki tuo sai meissä aikaan suurta kevennyksen tunnetta.”

Joistakin karhuista tuli kuuluisia, kuten karhusta nimeltä Sackerson, jonka Shakespeare mainitsee Iloiset Windsorin rouvat -näytelmässä. Tuomari Shallow’n serkku Slender, Cajanderin käännöksessä Laihanen, kehuskelee Anna Paasolle (Anne Page):

LAIHANEN: “Minä pidän kovin paljon karhunajosta, mutta joudun siinä riitaan yhtä helposti kuin kuka muu tahansa Englannissa. Peljästyttehän, jos näette karhun irroillaan, eikö totta?”
ANNA. Totta kai, herraseni.
LAIHANEN. Se on minulle jokapäiväistä ruokaa nykyisin. Olen nähnyt ainakin parikymmentä kertaa Sackersonin irroillaan ja ottanut sitä kiinni vitjoista; mutta, uskokaa pois, naisetkos silloin kirkumaan ja parkumaan, niin että oikein! Mutta, totta puhuen, naisväki ei voi niitä mitenkään sietää; ne ovat kovin rumia ja törkeitä petoja.

Kuinkahan monta naista oli kiertelevien murhaajien joukossa Pariisissa elokuun kuumina öinä 1572? Miksi on jotain naismaista siinä, ettei innostu petojen väkivallasta? Karhunajo kiellettiin vasta 1836. Samana vuonna Teksasin tasavalta julisti orjuuden lailliseksi. Kesti lähes kolmekymmentä vuotta, ennen kuin orjuus kumottiin lopullisesti Yhdysvalloissa. Sitä ennen vaadittiin miljoona kuollutta, ensimmäinen moderni sota, jossa panssarilaivat, torpedot, miinat, kiväärit, ilmatiedustelu ja mekanisoitu ja sähköistetty jalkaväki paiskattiin toisiaan vasten ennennäkemättömällä tehokkuudella.

Yhdysvaltain sisällissotaa edeltäneissä, 1800-luvun aloittaneissa Napoleonin sodissa, joihin osallistui koko Eurooppa siirtokuntiaan myöten, kuoli kahdentoista vuoden aikana viisi tai kuusi kertaa enemmän ihmisiä, niin sotilaita kuin siviileitäkin, mutta tästä laskelmasta puuttuvat 1789 vallankumouksen aikaan ja sitä seuranneissa sodissa kuolleet, sekä La Terreurin kestäessä teloitetut, joita oli, joidenkin laskelmien mukaan, ainakin yhtä paljon kuin Pärttylinyön verilöylyssä murhattuja laajimpien arvioiden mukaan yhteensä (noin 30 000).

Nämä luvut eivät mitenkään vastaa ensimmäisen ja toisen maailmansodan vastaavia lukuja, eikä Yhdysvaltain sisällissodan modernius ja tehokkuus vedä vertoja sille Luftwaffen ja Liittoutuneiden, Panzerfaustien ja Shermanien, kaasun, kranaattien, MG-42-konekiväärin, koodinpurkajien, miinakenttien, panssari- ja lentosodan tehokkuudelle joka vastasi täsmälleen eikä vain vertauskuvallisesti sitä teknistä ja taloudellista kehitystä, joka länsimaisessa yhteiskunnassa oli tapahtunut sitten 1800-luvun. Sota ja väkivalta on taiteemme ja tieteemme kuva ja uskontomme ilmentymää yhtä lailla kuin sairaalat, lääkkeet, psykologin sohva, äidin syli, isän kämmen.

On harhaista ajatella, että näillä luvuilla voidaan ymmärtää murhan olemus ja merkitys, ikään kuin murhakin voitaisiin palauttaa osaksi modernisaation projektia, jatkuvan kasvun myyttiä: yhä enemmän, yhä tehokkaammin. Ihminen murhaa aina, niillä välineillä, jotka saatavilla ovat, käsin tai asein, myrkyin tai keihäin, eikä läheskään aina ole selvää, kuka tässä verisessä kamppailussa on taitavampi, lannevaatteinen keihästäjä vai Auschwitzin kaasuttaja.

Vai onko? Kenties on kuitenkin mahdollista tunnustaa, niin kuvottavaa kuin se onkin, että ranskalaisten vallankumouksellisten renessanssi-isät olivat tehokkaampia kuin jälkeläisensä, koska murhasivat yhtä paljon ihmisiä lyhyemmässä ajassa, mutta heidän jälkeläisensä olivat keksineet jotain paljon pirullisempaa: tuomioistuimen, jonka päätökset olivat kaiken lain tuolla puolen koska loivat oman, uuden lakinsa, ja giljotiinin, jonka spektaakkelimainen tehokkuus toi mestauksen näyttämölle uuden anonyymin toimijan: teknologian, joka otti syyn itselleen, samastui kasvottomaan oikeuteen, jonka päätösten kiistattomuus näyttäytyi nyt yhtä vääjäämättömänä kuin laskeutuvan terän silkka mekaaninen liike. Inhimilliset käytänteet, joilla lakia oli pantu toimeen vuosituhansien ajan, vetäytyivät ensimmäisen kerran laitteen, apparaatin toimivuuteen, koneistuivat.

Tämä taiteen ja tuomion, murhan ja lain yhdistyminen ei ole vähäpätöinen tapahtuma ihmiskunnan historiassa. Giljotiinista on vain lyhyt askel keskitysleiriin tehtaana, joka tekee ihmisistä murhateollisuuden raaka-ainetta. Tämä ei ole kapitalismin eikä byrokratian tuotetta; kapitalismi ja byrokratia ovat tämän koneen syntymisen tuotetta, ja tämän koneen syntyminen muuttaa olemassaolomme ehtoja sellaisella tavalla, ettemme ole sitä vieläkään ymmärtäneet muuten kuin todellisen olemuksensa negaationa: meille se, mikä on modernille elämälle ratkaisevinta – elämän luokitteleminen, käsitteleminen, uusintaminen prosessoitavana raaka-aineena – tekee mahdolliseksi myös kaiken sen, mitä moderniksi tavanomaisesti sanotaan: sen uutuuden ja silkan potentiaalisuuden, jonka monet romantikot, kuten William Wordsworth, Friedrich Hölderlin, Hegel ja Schelling havaitsivat Ranskan vallankumouksessa. Heille se oli suurinta taidetta: avantgarden alkulaukaus, hetki, jona Henki tuli tietoiseksi olemassaoloaan määrittävästä ristiriidasta, herran ja orjan vastakkainasettelusta, ja päätti ylittää omat ehtonsa kumoamalla kaiken entisen ja luomalla uudelleen kaikki arvot, jokaisen:

On totta, mitä nuoleks Lemmen kutsutaan,
vain kuva on, jota templis sydämen
me tyhmät palvotaan…

Kommentointi on suljettu.