Päiväkirjoista

Ohimennen kuultu keskustelu, jonka aiheena on lukeminen: miten eräs henkilö on opetellut kuuntelemaan äänikirjoja nopeammin kuin on tarkoitettu, koska siten hänen on pakko keskittyä kuuntelemaan ja näin ollen myös sisäistämään kuuntelemansa paremmin. Sen lisäksi, tarina jatkuu, sama henkilö tekee muistiinpanoja jokaisesta kirjasta tuoreeltaan. Hän on lukenut satoja kirjoja kuukaudessa? En kuule lukumäärää tarkasti. Se on kuitenkin suhteeton. Miksi tuo ihminen luki niin kuin luki?

Muistan ystävän, joka samaten teki muistiinpanoja lukemistaan kirjoista vihkoihin, jotka hän näytti minulle opiskelija-asunnossaan. Hän oli kerännyt näitä vihkoja vuosien ajan, ja ne olivat täynnä lyhyitä selostuksia luettujen kirjojen sisällöstä ja ajatuksista, joita kirjat olivat herättäneet. Ne eivät olleet arvosteluja, vaan eräänlainen valokuva-albumi, kokoelma matkamuistoja: kertomus siitä, mitä oli koettu, ”koska muuten unohtaisin, mitä tunsin luettuani kirjan. Haluan muistaa, mitä mieltä olin niistä.” Mitä mieltä olin itsestäni, siis: kuka olin, ja kuka olen.

Voiko itsensä unohtaa niin kuin kirjan unohtaa? Tämä kokemus: tietynlainen lukeminen palauttaa minut samaan olentoon, joka luki aiemmin. En voi muistaa tuota tunnetta ennen kuin se palaa minuun lukiessani tai kirjoittaessani, niin kuin vuodenaikojen vaihtuminen, niin kuin valon määrä päivisin ja öisin, niin kuin kylmyys ja kuumuus muuttavat minua ja haluani, tahtoani, olentoani.

Olen kahvilassa ja avaan kirjan. Alan lukea: mies tilanteiden keskellä Berliinissä. Hän puhuu ystävälleen, hän muistelee, kerronta punoo sujuvasti menneisyyttä nykyisyyteen niin tapahtumissa kuin siinä, miten ja millä tahdilla niistä kerrotaan, ja minä otan niitä vasten oman asentoni, joka on niin tuttu, niin rakas: annan katseeni ja ajatusteni punoutua luettuun ja tulla viedyksi minne tahansa tarina vie, mutta säilytän aina tietyn etäisyyden, varaan itselleni oikeuden pysähtyä, keksiä, haaveilla, epäillä, kuvitella, muistaa: kuluttaa aikaa.

En voisi koskaan muuttaa tapaani lukea, koska tapani lukea on se, mitä olen, ja kuka olen. Opetella lukemaan nopeammin tai hitaammin: miten turhaa. Voin ainoastaan opetella lukemaan paremmin: olemaan uskollisempi itselleni, vilpittömämpi omien halujeni edessä, rohkeampi itseäni liikuttavien syvyyksien äärellä.

On kirjoja, joita en koskaan tule lukemaan vaikka tahtoisinkin, niin kuin on ihmisiä, joita en koskaan tule tuntemaan vaikka tahtoisinkin. Kenties, jos oppisin puhumaan toisin, suhtautumaan toisin — jos mielikuvitukseni olisi vilkkaampi, jos yhteys aivojeni ja suuni välillä olisi hitaampi tai nopeampi, jos häpeäisin vähemmän, jos pelkäisin toisia asioita kuin niitä, joita nyt pelkään — voisin kohdata tuon toisen ihmisen ilman kateuden, väärinkäsitysten tai huumorintajuttomuuden uhkaa. Olisin rento ja valmis kuuntelemaan, olemaan kanssa. Nyt, koska olen sellainen kuin olen, epäilen kaikkea mitä hän sanoo, ja kaikki mitä itse sanon maistuu paperilta hänen korvissaan.

On myös kirjoja, jotka eivät koskaan tule luetuiksi, vaikka odotamme kärsivällisinä niiden äärellä, vaikka tekisimme kaikkemme, jotta ne avautuisivat meille. Niin kuin pimeät ja kylmät vuodenajat, jotka sulkevat meidät sisälle taloihimme, ne pysyvät itsepäisesti suljettuina. Miksi niin monta kuukautta katosi jälleen aikaan, me kysymme? Miksi talvi on aina yhtä vaikea — vaikeampi kuin tahdomme uskoa? Silti pahinta ei nytkään ollut pimein joulukuu, vaan kevään sietämätön hitaus. Se, etten voinut tehdä muuta kuin odottaa. Odottaa mykkänä maan alla. Odottaa ilman varmuutta siitä, että minua kutsutaan, että nimeni lausutaan, että mikään luvattu koskaan toteutuu. Että mitään on koskaan luvattukaan.

Kirjat odottavat lukijaa. Sanat odottavat lausujaa. Tiedän, että voisin lukea minkä tahansa kirjan milloin tahansa, mutta suurin haaste on löytää oikea kirja oikealla hetkellä: oikeat sanat oikealle ajatukselle. Ne voivat olla uusia sanoja vanhoille ajatuksille, vanhoja sanoja uusille ajatuksille, tai jotain, mitä olin unohtanut, vaikka tiesin sen olevan mahdollista: että tänään, viimeinkin, voin taas lukea näin, tänään aika ja tapahtumat voivat punoutua tunteisiin ja näkökulmiin tällä tavalla, ja asentoni ei enää ole epäilyn sanelemaa. Luotan taas. Uskon taas. Tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu, ja vaikken tietäisikään, tiedän, miten siitä kerrotaan.

Opetella lukemaan itseään, kirjoittamaan itseään: ikään kuin emme olisi yksi ja sama, toisiinsa eittämättömästi liittyvien hetkiemme pysyvä, luotettava kertoja, vaan kauan sitten kirjoitettuja muistiinpanoja vihkossa, jonka syytä ja tarkoitusta emme enää aivan ymmärrä, ja jonka meille esittämää vaatimusta on siksi pakko opetella lukemaan yhä uudelleen ja uudelleen. Kokoelma kohtaamisia kuvitelmien kanssa. Päiväkirja. Udelma.

Kommentointi on suljettu.