Apeiron

En kierrä sinua tuhatta vuotta
niin kuin suurta tornia.
En laula pitkän nimesi virttä,
jonka haukka hakee tuulelta.

En usko sinuun, poissaoleva —
ja silti, pyhiinvaeltaja,
käyn laskevan kajosi kaarta,
merkiten matkasi asemia:

jos olet, kaunein, rakkaus, luoja,
jos aika ja luonto on sinusta,
et ole olevan alla, et yllä,
et sano ei etkä kyllä —

et lainaa vain siivelle viimaa:
koko armosi linna on ilmaa,
ja missään ei maata, merta liitä
muu kuin erotus yhteen.

Sanaton

Mitä ikinä sinusta sanotaankaan
puhkoo puhtaan rintasi, viaton;
jokainen kirjain on tarpeeton,
uusia nauloja vanhaan hautaan.
Ne, joita kosit, jotka valitset,
hiljaa hakaasi paimennat,
opetat sulkemaan suun ja korvat,
silmät ja nenän, vaiti kuin kivi,
joka vajoaa: et ole sokea aamu,
vaan pimeä yö, joka valaisee.
Oi kuuleva puu, näkevä tuuli,
tee mykäksi se, joka lukee,
ettei hän antaisi onneaan julki,
pettäisi kainoa pelastajaa.

Miekkavalaat

Jotkut karkaavat kadottaakseen suuntansa,
toiset kysyäkseen tuomionsa lopullisuutta,
virheensä valtaa ja oikeaa ulottuvuutta,
ikään kuin etäisillä, autioilla rannoilla
saapumisen maisemat soisivat ehtoja
aarteen etsintään: viimein, uusi merkitys,
tiedottoman käden veistämä tunnoton säe
kuin meren hiekkaan piirtämä ymmärrys
tai miekkavalaiden sylkemät lihanpalat,
jotka kasvavat pyrstön ja nostavat sen —
mutta ikuisten aaltojen salatut merkit
pilkkaavat rannan valtaa, ja valaat kelluvat
aina liian kaukana — kauneus, voima, ryhti
yhtä ja samaa ainetta, väkivaltaista totuutta.

Teoria kauneudesta

Jos kauneus ei ole kauniissa asiassa — sillä aine on vailla arvoja — muttei myöskään tunteessa, jota kauneus herättää, vaan kauneuden havaitsemisessa harjaantuneen, siitä kiinnostuneen ja huolta kantavan yhteisön yhteisessä maussa, kuten David Hume opettaa, mitä kauneus on, ellei telepatiaa?

Rupikonnat

Missä enää viipyisimme, viihtyisimme
lemmen tuskan, sotivan silmän kanssa?
Uni väsyttää, terveyskin sumeaa on,
taistelun arvet liian vanhat nimettäviksi,
mutta esimiehet kärttävät kestimään,
vaimot tahtovat syödä, kassat lyödä.
Ajan virka virttää. Kumotkaa juhlat,
katkokaa joulu, juhannuskin juurestaan,
ajakaa karitsat kasvun tarhastaan
hävittämään pääsiäisen leuhkivat konnat,
helakkana rehottavat, raakkuvat haavat
rannan samentaman virran reunalla,
missä kotilo, luomansa kuorman tuomana,
matelee murenevan ruuhen varjossa.

Tyyni

Tietää, mitä on, olemme itse tai emme:
järven tyyni pinta illalla, kun vastaranta,

hetken vielä, hehkuu ennen hämärää.
Upotat silmiä, kylmiä hiuksia myöten

sen, joka epäili, pelkäsi uskon määrää:
tyhjä on vesi ja maa, tyhjä tähtien tuuli,

mitaton voimien liike, pauhu ja raivo;
mitätön mielesi tulevaa kantava huoli.

Hengitä nyt, keskity vain tähän työhön:
nimeä, sanaton, sanaton, ja kulje yöhön.

Samothraken Nike

tumblr_inline_nf141cJUe31r7xjr3

Miten voisin väittää mittaasi vääräksi,
toista todeksi? Mitä voimasi tarkoittaa?
Kuinka rikottu muotosi, kokalleen käyden,
kaikkine virheineenkin voittaa aineen?
Voiko viallinen, keskellä horjuvien,
löytää laistensa luota maisen asunsa,
jalansijan, vaikkei tukevan, ja siten
täyttää hankkeet haaveiden, iäti luoden
hahmoa sille, minkä täyttymys särkee?

Runoutesi, oi jumalatar, ei ole sanoja.
Se on teon kohtalo muottien maailmassa,
missä ainokainen muuttuu toistuvaksi,
turtaa luuta luullaan kipeäksi hampaaksi.
Lempeä todiste, katketkoon kaulasi alati!

14.11.2014

Virsi

Mikään meitä takaisin ei katso.
Virrat, nummet, kaikki ilmeinen,
lehtinilja syksyn, kevään kaski,
ikään kuin vain meille paljastuu,
tai palaa puhki ilman todistajaa,
loimu tähden tyhjää vaeltavan.

Ratsukaan ei kanna yli aukean,
jolla leivon laulun sointu sammuu.
Metsän mykkä muuri masentaa.
Myyrän polku oksan alle vie.
Minkä Troijan perustaisit sinne,
mitkä lait ja taulut toisit sieltä?

Yksin nähty yksin ymmärretty on;
ehto havainnon, havaitsematon.
Siksi sinä olet, luoja, mahdoton,
ja meille jää vain käsin tehtävää:
lumenluonti, kylvö, syöttö, niitto,
pitkän talven taitto, kesän kiitto.

Nocturne

Käänny pois. Et löydä äitiä, et isää kasvoilta,
jotka pilkkaavat virttynyttä mieltäsi ihmisten hälyssä.
Sulje suusi. Sanat eivät virtaa huuliltasi niin kuin mesi,
ne valuvat sisääsi, mätänevät, käyvät, pirun lampi,
jossa pitkän kielesi juuret kypsyvät, mustuvat.
Nojaa toisaalle, sivuun siltä, joka viettelee väittelyyn:
että viima voi vastata puuskalle, tuuli myrskylle.

Ilma virtaa, historia hengittää, väkijoukot jättävät torit.
Katujen kruunaama prinssi ei johdakaan juhlaa,
joka jatkuu, jatkuu, päättymätön kapinan tanssi:
vanhusten tarinat loppuvat kesken, eivätkä nuoret,
villit, ehtineet oppia uusia. Kuningas palaa,
kenraali aloittaa raiskaukset, teloitukset jatkuvat.
Aukion valtaa jälleen autio tila. Käänny pois sieltä.

Toivoit väärin, alusta asti: kadotit suunnan, eksyit sinne,
missä jaettu harha on ainoa tuttu: missä kauneus
ei ollut totta, oikeutta oli vain voitto. Pysähdy tässä.
On yö. Makaat kaiken syödyn, juodun haudassa,
mielessä kysyvät säkeet: miksi et muuttunut vielä?
Miksi vieläkin valitset väärin? Tunsiko äitisi näin,
kun lupasi auringon valon, vakuutti matkan alkaneen?

Kukaan ei näe sinua nyt. Voisit lähteä, keskellä yötä,
kiivetä ovesta, kulkea ulos, varhaisten tähtien alle,
vuotaa jäiselle kadulle kaulasi haavan: lyödyt sanat,
levottomat teot, mihin tyydyit toden puutteessa,
kiitoksen rihkama palkaksi luultu; sapeksi saonnut veri.
Pimeys kasvaa, varjot nousevat niin kuin pilvet.
Sataman hahmo tuskin erottuu. Aulis laivasi odottaa.

Suut

Mikset usko omaan lauluun,
tuomarisi ole itse,
veistä tietä väittämillä
todistukset taitavilla?

Saattaa olla, toden tuntu,
sielun sanat uneksitaan,
totta eivät tiedot ole,
harhaa usko varmuuteen:

totuus yksin tehty, nähty,
vaikka kuinka kirkas onkin,
tummuu kielen alkaessa
muille sitä selittää,

sammuu aivan kohdatessaan
omat sanat toisen suusta
toisina kuin omastaan,
isänmurha mielessään.