Runous ja populismi

Mitä hyötyä runoudesta on? Tämä ei ole enää pelkän kapitalistisen modernisaation kysymys vaan sitä nykyään viime kädessä palvelevan populistin kysymys. Populismilla en tarkoita vain populistisiksi nykyään laiskasti nimettyjä poliittisia liikehdintöjä tai puhetapoja. Ne tekee mahdollisiksi syvempi populismi, joka on nykyisen ideologisen maailmankuvan uusintama elämänmuoto, länsimaisen demokratian myöhäinen mutaatio, jonka keskeinen arvo on suosio eli kuuluisuus, eli näkyvyys.

Tämä näkyvyys, kaikkiaallinen populismi, “videolismi”, pyrkii muuttamaan kaiken arvon ilmeiseksi ja näkyväksi. Kaikki on voitava selittää niin, että mahdollisimman suuret joukot ymmärtävät kaikille yhteisesti jaettavan sanoman ilman mitään yksityistä, erityistä opeteltavaa. Tunnistettavuus on puhuttelemisen ylin taso. Suurin synti on olla elitisti, joka väittää, että on olemassa kätkettyä tietoa, jota kuka tahansa ei voi löytää, koska sitä ei voi löydettynäkään ymmärtää ilman jokaisen ihmisen yksityiseen, salaiseen kokemukseen kätkeytyvää tietoa, jota ei voi jakaa eikä täten valjastaa populismin polttoaineeksi: että olemme erilaisia, emme samanlaisia. Lue loppuun

Vieras kieli

Mikä on tuttua? Se, mikä on tunnistettavaa: olemassaolosta kuvittamamme kuva, joka on ikään kuin yhteisen, jaettavan tunnistamista, sen yhteisön tunnistettavuutta, jonka tapoihin olemme tutustuneet; kun sanon, että tiedän, mitä maailmani sisältää, mitä siinä on, tarkoitan, että nuo asiat ovat minulle tuttuja, ikään kuin asiat olisivat tunnistettavissa itsekseen niin kuin ihmisetkin ovat, esimerkiksi sen mukaan, mitä ominaisuuksia heillä on, mitä he tekevät, millainen suhde meillä heihin on, ja kuinka syvinä, muuttumattomina, alkuperäisinä näitä ominaisuuksia ja toimia pidämme.

Ominaisuus on jonkin asian omaisuutta, sen ominta. Asiat ovat itselleen tuttuja, kun ne omistavat ominaisuutensa, siis itsensä ja toimensa, ja ne ovat tuttuja meille omistaessaan itsensä ja toimensa meille, kun niiden omin antautuu meille tuttuudessaan tunnistettavaksi ja siten omistettavaksi: omistautuessaan. Lue loppuun

Sade

Pysäyttäköön kevyt sade tuomion,
siirtäköön päätöksiä ja päivän suuntaa,
joka ei ole niin kuin toiset päivät,
silti sama, sillä mikään ei ole niin kuin sinä,

mutta sinä olet sinä, ja kaikkein vaikeinta
on toistua aloillaan, hengittää sisään,
antaa kivun tuntua: lopettaa kaunistelu.
Sanoa, mitä täytyy sanoa, hepeneittä:

että vastuullisuudesta huolimatta
ei ole ainoita vastauksia, ei sankareita,
ei syöpää, ei mitään, mitä syyttää
paitsi tapahtumia itseään, niin kuin sadetta,

mutta sateella ei ole syytä viedä mitään,
mikä ei ollut omaasi alunperinkään:
et ole veden kaltainen. Et korvaamaton.
Jos jotain, lehti: kausittainen tarve.

Loistokärhö

Sininen tähti ryppyistä paperia köynnöksessä,
täällä puistoksi uskotulla puisella kulmalla,
nurmikonläntillä valtatien vieressä, harjulla,
missä miehet rakensivat, kokosivat koneita,
naiset ompelivat, paimensivat laumoja,
jotka asuivat samoissa ahtaissa kamareissa,
joista poistuvat opiskelijat valtaavat baareja
nyt ja juoksevat ilmastoiduissa saleissa,
ostavat huumeita toisilta, puolta nuoremmilta:
onnen päivät, tietää kun parsa elää kauttaan,
oppia purjehtimaan tai pelaamaan pelejä
verkossa jonkun kanssa, ääni, jota et tapaa,
tai auttaisi vaikka hän suistuisi, kumppanisi,
kukkasi sininen tähti sen kaiken keskellä.

12.8.2015

Sunnuntaiaamu

Mitä halusin sanoa? Tahdoinko puhua
niin kuin linnunlaulu, tai sunnuntaiaamu,
auringon saarna avarassa kirkossa,
johon kukaan ei saavu,

koska jokainen asuu jo siellä,
mihin sana on kiirinyt sanomansa:
että historian loppu ei ollut rakennuksen alku,
vaan loppu? Taloni ei sorru,

olen hyvinvoiva varas, jokainen haavani
öljyllä voideltu, valolla hoidettu:
jäämme kadunkulmaan katsomaan
kasvoista kasvoihin viimeistä jumalaa,

joka ymmärtää, antaa, paljastaa.
Puistossa paskapää huutaa: “Neekerit vittuun”,
juuri kun selitän pelastusoppia,
juuri kun muistin, mitä halusin sanoa.

Kotiovi

Silti jokin on läsnä. Silti jokin sinussa
laulaa, kun vaahtera peittää
naapurin seinän ja valkoiset pienat
ja palatessa, kun vieraat maut

maistuvat vielä, nuo vihreät läikkyvät
illan punassa, ja ohi tulppaanipenkan,
ohi nuoren perunan ja kaalin
tunnet taas tuon haan, joka pihasi on —

ylitä kynnys, heittäydy turvaan,
kuin jokin koditon peto etsisi sinua,
tuntisi nimeltä, tietäisi kaiken sen,
mitä itse vasta epäilet, peläten.

Sisällä, tukevat portaat nousevat ovelle,
jonka sama avain yhä avaa lovelle,
hämärä huone antaa istua kateissa,
oma lautanen kämmenten kupissa.

Aubade

Leppäkerttu nokkosessa nukkui.
Ei tiennyt sen punainen kuori,
miten lennetään, miten eletään,
vain varoittaa osasi värillään
lehdestä, jonka poltteessa uinui.

Giorgio Agamben ja taiteen ongelma

Kirjassaan Ihminen vailla sisältöä (L’uomo senza contenuto, 1994) italialainen filosofi Giorgio Agamben esittää, että nykyaikainen käsityksemme taiteesta vastaa pitkälti Immanuel Kantin ajatusta, jonka mukaan taiteen täytyy olla riippumatonta, itsenäistä, eikä alisteista itsensä ulkopuolisille velvoitteille tai sitoumuksille: kauneuden syy on kauneudessa itsessään.

Tämä ihanne on kuitenkin katsojan, ei tekijän teoria taiteesta. Sitä vasten, Agamben muistuttaa, Nietzsche on esittänyt teorian taiteilijan sitoutuneisuudesta. Esimerkki on Stendhal, jolle taiteen näkeminen oli henkilökohtainen kokemus, taide “lupaus onnellisuudesta”. Tällainen tekijäkeskeinen ajatus taiteesta jättää jälkeensä esteettisen (pelkän aistillisen) ja kiteytyy Pygmalionin hahmossa, joka pyrkii tekemään taiteestaan elämää. Lue loppuun

Aarre

Älä riisuudu, katu,
vedä verhosi kiinni,
kätke rinteesi kiipeilijät.

Ole hämärä, lamppu,
älä valaise meitä,
jotka istumme kaivosi reunalla.

Sumennu, peili,
kuka katsoikaan sinuun,
ettemme kuvaamme tunnistaisi,

ja niin kuin sanaa,
joka satuttaa,
pakottaisi tahtoa palvelemaan.

Kain

Mikä meille oli luvattu, sitä emme saaneet.
Pilvien harja ei silittänyt peltojen kiharaa,
eivätkä tummat naakat niin kuin rukoukset
kirkkojen korkeista torneista ilmaan varisseet.

Näimme vain kaukaa sen, mitä maisema tarjosi:
viljojen, kukkien tarhat ja vesien rinteet,
kultaa ja hopeaa tiukkuvat vuorten utareet,
joista me tahdoimme elämän maitoa juoda.

Miksi matka ei koskaan tehnyt vierasta tutuksi?
Veitsesi veistänyt korpea hunajan kennoksi?
Sitäkö mietit — miten soivat sulkasi lennoksi?
Polkusi, matkamies, jatkuu kunnes tunnustat:

oli äitisi luinen, isäsi tuulta ja multaa;
sinä surmasit kaunasi tähden ainoan veljesi.
Mitä luulit luontosi antavan sinulle lahjaksi?
Katso: sait luuta, tuulta ja multaa, ikuisesti.