Suojasääsi siunausta ei takaa sanan leiviskä. Palvelus ei käännä sinun kasvojasi puoleemme ennen illan katveen suurta karjaa. Uhraustenkin portaikolla odottavat maallikot; hiljaisuuden pyhäkössä, aavistuksen päässä lyhyin reitti on jo liian suora. Luoksesi ei tulla edes uusin suurin sydämin avonaisin mielin, vilpittömin käsinkään antaumuksen valuuttaa ei taata. Olet yhtä yksin, hämillään kuin mekin harhailet ja kompastelet pitkin viikon harjaa ymmärryksen sirpaleiden keskellä. Sunnuntaisin suunnaton punainen naamasi tuijottaa naavoittuneen oksastosi alta. Kylmä puro virtaa alas vuorilta.
Mystagogos
Raiteiden varrella ruskeaa loskaa.
Auringon työnä on paljastaa kalat.
Ihmisen kohtalo syödä ja juoda
esittää aamulle virkeät jalat.
Ympäri kertyvät korkeat vuoret.
Huippuja höylää painava jää
kunnes ne kuluvat hiekaksi taas.
Penkoilla virtojen kosketat sitä.
Kaikissa jäänteissä vaara on suurin
uskoa vieläkin yhteisiin lomiin
ennalta menneisiin vanhempiin
vaikka he eivät tienneet, mihin.
Ympäri kertyivät korkeat vuodet
mutkaisten metsien punomat juonet
pilvien ilkkuva kiesi ja olevan
kaitoja siltoja sykkivät suonet.
Jokainen näistä on ollut ovi.
Jokainen meistä on kulkenut läpi
lehdon marja on ollut makea
pihlaja ojentanut sovinnon käden.
Ehtoollinen
Päivästä päivään odotti hän jotakin tulevaa, niin kuin aavikko odottaa kuivia poskiaan vihmovaa sadetta; odotti, niin kuin kappelin kynttilä hartaaseen hetkeen kutsuvaa kelloa. Mitä hän odotti ei saapunut silloin. Viljavan maailman lauhkeilla aavoilla virtasivat vaahtopäitä vuodattavat joet. Vuodenajat juottivat janoisia uomia syksyjen usvat huurtuivat kuuraksi nukkuvia tilhiä nuokkuville oksille. Mitä hän odotti ei saapunut siten. Valtameret söisivät riitaisat mantereet ennen kuin viettien itsepäinen siemen puhkeaisi jälleen laulujen kukkaan; kuitenkin, silloinkin, odottaisi hän — odottaisi, niin kuin alttari odottaa maljaansa kantamaan vihityn valintaa.
Epimetheus
Poetry is a sleep-maker for that which sits up late in us listening for the footfall of the future on to-day’s doorstep.
Laura Riding Jackson
Kohtalon korkea airut ei laulanut silloin kun sinnikäs sankari syntyi järsimään appeensa laihaa ja luista sitkeää lihaa ja hapanta ruista. Kostoa hautoen itsekäs nisäkäs työllisti kallion uinuvan sälvän valjasti rinteiltä juoksevan virran kesytti karvaan ja itaran haan. Tänään kun kansojen täysillä toreilla kiivaiden jumalten kauna ei uhkaa varkaat ja turistit muistavat kiittää kaupungin muurien nostattajaa käärmeen ja leijonan raatelijaa: mikään ei saalista ihmisen poikia ylhäällä korkeissa torneissaan. Kuitenkin vaara on suurempi nyt. Siksi et nuku, vaan valvot ja odotat oikeaa sanaa kuin lääkettä tautiin jollaista ei edes kuiskivan sibyllan ammoisa auguuri ennustanut: kielesi huolima ruoka ei maita. Kenties ei aamusi myöskään koita. Ukkosen varjo on vuosien päällä. Taiteesta ei ole toivoksi täällä. Kauppojen hyllyillä nukkuvat luumut. Äitien syleissä voipuvat aamut. Lyhtyjen läikissä varjoja vaanii ruskean rusakon levoton lapsi.
Heinäsirkka
Näen sinut jälleen, viimeistä kertaa. Kaulasi taipuu aamua kohti. Silmäsi nauravat myöntyen uhriin jollaista kohtalo kerran vaatii — kerran vain: sitten ei koskaan. Tämä on raikkaan omenasi mehu hetkesi kypsänä kukkiva mätä. Maissi on ruostunut kuoressaan heinäsirkka kuninkaana tasangollaan enkä minä voinutkaan pelastaa sinua. Olkoon niin. Niin olkoon hyvä; muuten mikään ei olisi turhaa. Kiellä siis, sinä joka häviät, vihollisen juoni: tarkoitus ei piile menneeseen. Viimeistä kertaa: näen sinut jälleen.
Wanderlied
Voin osoittaa vain tyhjenevään iltaan. Voin paljastaa vain kätkeytyvän päivän kun pitkän yömme laaja huntu laskeutuu. Voin pelastaa vain metsään peittyneet ja suojella vain vaaran uhkaamaa kun lampi kuivuu tai kun niitty kuuraantuu. Voin ennustaa vain vähän: tuskin mitään. Voin kertoa vain siitä, mistä tiedän — sen tuskin tiedän, ennen kuin on ilta. Ja silti illan jälkeen koittaa yö, ja yksin yössä päivän muisto kirkastuu. Voin ennustaa vain vähän, mutta tiedän: vain eksynyt voi löytää kotiin takaisin.
Runouden olemuksesta
Mitä runous on? Miksi se on tärkeää? Friedrich Hölderlin väitti, että runous on tarpeellista, koska kaikkien muiden töidemme ja tekojemme arvosta huolimatta vain runouden avulla voimme todella asua maan päällä, olla kotonamme maailmassa, joka on viime kädessä tuttujen tarinoiden kudelmaa, ja runoilijan tehtävä on näin ollen, Marianne Mooren mukaan, todellisten sammakoiden asettamista kuviteltuihin puutarhoihin.
Mooren väitteen kohtalo, kuten toinen amerikkalainen runoilija, Robert Frost, on runoudesta sanonut, oli tulla käännöksen turmelemaksi – ja kenties vain siksi, että runous niin usein “ilmaisee jotain mahdotonta pukemalla sen mahdollisen sävyihin” (A.E.Housman) – ja silti, jotkin runoilijat, kuten Wallace Stevens, väittävät että juuri sen tähden runous auttaa meitä elämään maan päällä Hölderlinin ehdottamalla tavalla: koska se sallii mielikuvituksen valon loistaa mielissämme. Mutta miksi? Jotta voisimme nimetä maailman niin kuin Aatami (Octavio Paz) ja kohdella sanoja niin kuin ne olisivat eläviä olentoja (Robert Graves)? Lue loppuun
Ehdotus erään kuvitteellisen henkilön ajatuksiksi
Hän kirjoittaa käsitelläkseen tunteita, joita kirjoittaminen saa hänessä aikaan. Hän kirjoittaa tullakseen tietoiseksi siitä, miten itsetietoinen on, kun kirjoittaa: miten kirjoittaessaan hän tiedostaa, ettei tiedä, miksi kirjoittaa; ettei hän tiedä, mitä tekisi, jos ei kirjoittaisi, tai mitä tekisi silloin, kun ei kirjoita. Hän on itsetietoinen, koska hän tuntee syyllisyyttä. Hän tuntee syyllisyyttä, koska hän uskoo kirjoittamisensa olevan pohjimmiltaan itsekästä, häneen itseensä kietoutuvaa, hänen itsensä kanssa kamppailevaa ja silti hänestä itsestään pois pyrkivää, häntä itseään kadottamaan, hävittämään, tuhoamaan, unohtamaan, poistamaan, deletoimaan, nollaamaan, negatoimaan pyrkivää.
Hän kirjoittaa, jotta voisi käsitellä ja käsittelemällä purkaa näitä syyllisyyden tunteitaan, jotta voisi tuntea kirjoittavansa jotain itsestään riippumatonta. Hän kirjoittaa, jotta näkisi takaraivonsa kävellessään pois luotaan; jotta voisi olla joku muu, joka kirjoittaa hänestä; jotta hän voisi lukea kirjoitusta, jonka joku muu on hänestä kirjoittanut, tuon jonkun muun ollessa hän itse: jotta hän voisi oppia rakastamaan itseään jonain muuna kuin omana itsenään, koska hän rakastaa itseään liikaa ja siksi vihaa itseään enemmän kuin on terveellistä, koska hän ei osaa olla itsensä kanssa, koska hän on aina itsensä kanssa, koska hän ei voi olla itsensä ulkopuolella, eikä hän ymmärrä näitä ristiriitaisia tunteita, ja se ahdistaa häntä niin paljon, ettei hän tiedä, katsoisiko etelään vai pohjoiseen. Lue loppuun
Runous ja populismi
Mitä hyötyä runoudesta on? Tämä ei ole enää pelkän kapitalistisen modernisaation kysymys vaan sitä nykyään viime kädessä palvelevan populistin kysymys. Populismilla en tarkoita vain populistisiksi nykyään laiskasti nimettyjä poliittisia liikehdintöjä tai puhetapoja. Ne tekee mahdollisiksi syvempi populismi, joka on nykyisen ideologisen maailmankuvan uusintama elämänmuoto, länsimaisen demokratian myöhäinen mutaatio, jonka keskeinen arvo on suosio eli kuuluisuus, eli näkyvyys.
Tämä näkyvyys, kaikkiaallinen populismi, “videolismi”, pyrkii muuttamaan kaiken arvon ilmeiseksi ja näkyväksi. Kaikki on voitava selittää niin, että mahdollisimman suuret joukot ymmärtävät kaikille yhteisesti jaettavan sanoman ilman mitään yksityistä, erityistä opeteltavaa. Tunnistettavuus on puhuttelemisen ylin taso. Suurin synti on olla elitisti, joka väittää, että on olemassa kätkettyä tietoa, jota kuka tahansa ei voi löytää, koska sitä ei voi löydettynäkään ymmärtää ilman jokaisen ihmisen yksityiseen, salaiseen kokemukseen kätkeytyvää tietoa, jota ei voi jakaa eikä täten valjastaa populismin polttoaineeksi: että olemme erilaisia, emme samanlaisia. Lue loppuun
Vieras kieli
Mikä on tuttua? Se, mikä on tunnistettavaa: olemassaolosta kuvittamamme kuva, joka on ikään kuin yhteisen, jaettavan tunnistamista, sen yhteisön tunnistettavuutta, jonka tapoihin olemme tutustuneet; kun sanon, että tiedän, mitä maailmani sisältää, mitä siinä on, tarkoitan, että nuo asiat ovat minulle tuttuja, ikään kuin asiat olisivat tunnistettavissa itsekseen niin kuin ihmisetkin ovat, esimerkiksi sen mukaan, mitä ominaisuuksia heillä on, mitä he tekevät, millainen suhde meillä heihin on, ja kuinka syvinä, muuttumattomina, alkuperäisinä näitä ominaisuuksia ja toimia pidämme.
Ominaisuus on jonkin asian omaisuutta, sen ominta. Asiat ovat itselleen tuttuja, kun ne omistavat ominaisuutensa, siis itsensä ja toimensa, ja ne ovat tuttuja meille omistaessaan itsensä ja toimensa meille, kun niiden omin antautuu meille tuttuudessaan tunnistettavaksi ja siten omistettavaksi: omistautuessaan. Lue loppuun