Nekromantin innoitus

Kalifornian Keats 1

Kenen kumma kämmen unen satuloi,
mikä vilkka silmä kiivaan taivalkulun
määrän mittaa kohti päätä polun,
jonka lanka taajaan koukkii, silmukoi!
Maasta hamuuvasta mut se kaappas,
tuiskas tajun tuolle puolen sielun,
joka lensi, hyrräs, laski, pörräs
planeettoja niinkuin kahlii, viskaa
hurja, tuima ukkosisku solaarinen.
Huimasti kuin viestiliekit, jotka
loikkaa auringoista halkeevista uimaan
autiohon, jossa mitkään tähdet eivät
välkkää, uni lensi, tehtävänsä täytti.
Pimenneitten vuotten läpi, jotka nurin
jälleen syttyi, lensin seuraten sen
ketjun punon, jossa tähdet ovat helmii;
lineaarit kehät jäljin, jotka järjin kutoi
ajan virkkautuvat langat kudelmiksi
yön ja keskipäivän; halki kun näin
tähtien ja syvänteiden kuljin, laskoksien unen
auki katsoin laukeevan kuin sielun juhlapuvun.

Clark Ashton Smith, “Tähtivaeltaja” (katkelma)

Kaikkina aikakausina on ollut olemassa kirjallisuuden lajeja, jotka ovat olleet ajan taiteellisten keinojen ja kuvittelukykyjen ulottumattomissa. Psykologisesti realistista tajunnanvirtaa ei esiinny keskiaikaisessa ritarirunoudessa, eikä runomittaisia eepoksia nykyrunoudessa. “Kalifornian Keatsin”, runoilija Clark Ashton Smithin (1893-1961), laajaa tuotantoa 2 voidaan hyvällä syyllä kutsua mahdottomaksi: hän kirjoitti 1900-luvulla kauhu- ja science fiction -runoutta, jonka kieli ja tyyli oli lainattu 1800-luvun symbolisteilta — kuten lainaamassani katkelmassa “Tähtivaeltaja”-oodista.

Vuonna 1893 Long Valleyssä Kaliforniassa köyhään perheeseen syntynyt Smith kävi koulunsa pitkälti kotona. Hän alkoi kirjoittaa 11-vuotiaana, myi ensimmäiset tarinansa pulp-Iehtiin 17-vuotiaana, ja 19-vuotiaana hänet otti suojatikseen Kalifornian romantikkoihin kuulunut dekadentti sanfranciscolainen runoilija George Sterling. 3

Vaikka hän oli ennen kaikkea runoilija, Smith — joka toimi myös veistäjänä ja kuvittajana — tunnetaan paremmin Weird Tales -lehden ympärille 1930-luvulla muodostuneen scifi-, kauhu- ja fantasiakirjailijoiden piirin jäsenenä. Hänen ystäviään olivat Conan-tarinoistaan tunnettu Robert E. Howard ja kosmisen kauhun keskeisen virstanpylvään, Cthulhu-myytoksen, luojana tunnettu H. P. Lovecraft.

”Klarkash-Ton”, kuten Lovecraft Smithiä kutsui, julkaisi Weird Tales -lehdessä novelleja ja proosarunoelmia, joissa hän kuvaili paitsi omia maailmojaan (kuten kuolevan auringon maa Zothique ja keskiaikainen Averoigne), myös kehitti eteenpäin Lovecraftin mytologiaa tähtienvälisine, epäinhimillisine elävän ja kuolleen tuolla puolen eksistoivine jumalineen, jotka palaavat merten alta, vuorten takaa tai ulottuvuuksien välistä tuhoamaan ihmisten surkeat sivilisaatiot. Kirottu Eidonin kirja ja sammakkojumala Tsathoggua ovat Smithin keksintöjä tällä saralla.

Lootususvan runoilija

Mutta millainen Smith oli runoilijana? Yliluonnollinen: hänen aihepiiriään ovat velhojen valitukset, lootususvan kiehkurat, uninäyt, kaukaiset tähdet, oudot planeetat ja niiden tuhoutuneet sivilisaatiot, joiden raunioissa vaeltavat demoniset nymfit, kuolleet jumalat ja masentuneet velhot:

Ken käyskennellyt varjoissa on Zothiquen
ja katsahtanut sammahtavaan, kekäleiseen aurinkoon
ei koskaan aikaisempiin palaa maihin,
hän myöhäisrantaa kummittelee vain
miss’ mustaan hiekkaan meren sortuu kaupungit
ja suolavettä juovat kuolleet jumalat.

Fantastisesta kekseliäisyydestään huolimatta Smithin runoudessa ei ole varsinaisesti mitään omintakeista: se on kauttaaltaan pastissia, mutta pastissia, joka on eräänlaisen väärintulkinnan tuotetta; kirjaimellisuutta, joka on olemukseltaan historiallista likinäköisyyttä.

Smith loi tyylinsä kääntämällä oman weird tales -kontekstinsa läpi “väärin” tärkeitä esikuviaan, kuten ranskalaisia dekadentteja symbolisteja, fantasisteja ja varhaisia surrealisteja Charles Baudelairea, Arthur Rimbaud’ta, Isidore Ducassea, Theophile Gautieria ja Gerard de Nervalia.

Smith onnistui ikään kuin kirjaimellistamaan kuvitelluiksi maailmoiksi sen, mikä ranskalaisille oli joko aistiharhaa tai intensiivisesti koettua todellisuutta. Hyvä esimerkki on Smithin sonetti “Baudelairea lukemassa”, joka viittaa tietenkin John Keatsin kuuluisaan sonettiin “Chapmanin Homerosta lukemassa”:

Unhottaen kuinka liljat pyhemmät nuo kukkii
suojas kadonneiden vuotten tarhain
noudattaen itkun oikku-hetkiä me
kastelemme valjui myrttei yököttävin tuoksuin.
Lootus Lethen, laakeritkin tuomiomme,
keihäskukka tumma jäykin terin
oottaa syksyy haudan, pelkoi sen
täs maassa, jonka harmautta synkät auringot vain vaivoin valaisee.
Niin yhteen punomme nyt ruusun, muratin ja helleboruksen.
Uhkea kuin rakkaus, terävä kuin suru,
tuoksu häipyväinen kuiskii meitä luokseen täällä hämärässä,
Proserpinan kukkuloilla, taikka lehdois Pafoksen…
Mut kaikki kukat, tummin, kaljuin lehdinkin,
viimein hautaseppeleiksi päätyvät.

Smithin runossa Baudelairen kuuluisa ennui — ikävyys, masennus — tihentyy, sen kuvasto pahoine kukkineen kerätään yhteen paikkaan, runoon, josta tulee osa kokonaista kuviteltua maailmaa: puutarhaa, joka on sonetti; sonettia, joka on puutarha.

Epäkuollut runous

Kiinnostavinta runossa on kuitenkin sen sukupuu. Ylistääkseen Baudelairea, kuollutta esikuvaansa, Smith jäljittelee runoa, jonka Keats, toinen kuollut esikuva, kirjoitti oman kuolleen esikuvansa kirjaa lukiessaan — kirjaa, joka oli vieläpä koko länsimaisen runouden epäkuolleen esi-isän Homeroksen käännös.

Tämä ei ole enää jäljittelyä, vaan jonkinlainen rituaali. Mieleeni tulevat keskiaikaisten runoilijoiden loitsumaiset, mekaaniset kompositiotekniikat, kuten callida iunctura tai entrelacement, etevät rinnastukset ja taitavat yhdistelmät, joiden avulla perinteestä kerätyt tutut aiheet ja aineistot tuodaan yhteen, sidotaan tai palmikoidaan kiinni toisiinsa siten, että esikuvien syvin merkitys paljastuu uudella tavalla; uusi kirjoitus on aina vanhojen tekstien uusi luenta.

Vielä parempi esimerkki on Smithin varhain tekemä Baudelairen runon käännös, joka toimii jonkinlaisena katalogina Smithin omille tuleville aiheille (tässä suorasanaisena suomennoksena):

Ihmisen suru on eräänlaista jaloutta, uskon,
jota taivas ja helvetti eivät tavoita.
Tiedän, että kutoakseni mystikon kruununi minun täytyy
verottaa kaikkia aikoja, maailmankaikkeutta itseään.

Mutta vanhan Palmyrian aarteetkaan,
tuntemattomat metallit, meren helmet
eivät, vaikka istuttaisit ne koruusi itse,
korvaa tätä säkenöivän selkeyden diadeemia,

koska se on täydellistä valaistumista,
primaalisten säteiden pyhästä ahjosta ammennettua,
ja sen surullisia, mustia ja hulluja peilejä
ihmisten silmät kaikessa majesteettisuudessaankin ovat.

Suru, jota koetaan itselle tärkeiden historiallisten, kulttuuristen merkitysten kadotessa ja vaipuessa unohdukseen; jatkuva primaalisen totuuden etsiminen kaikkia aikoja ja universumia itseään tutkien; kadonneen mystisen tiedon teema, tiedon, joka paljastaa historian olemuksen kuolemana; ja symbolismin pakkomielteisen tavarasuhteen projisoiminen arkeologiseen ja antropologiseen ainekseen — kaikki ovat läsnä.

Vaaditaan vain askel lovecraftilaisen populaarikauhukirjallisuuden teemoja kohti, ja runoa voidaan lukea eräänlaisena nekromantiana, joka herättää kirjallisuushistorian kuolleita ruumiita ja menneitä elämänmuotoja eloon täyttämällä ne fantastisella vitalismilla, joka on tuskallista, koska se muistuttaa kaikkia kirjailijoita vaivaavasta vaikuteahdistuksesta, joka nyt paljastuu anakronistiseksi nekrofiliaksi, kuten runossa “Nekromantia”:

Kuin peili nekromantin syömmein on,
mis muotit, aaveet kodittomat häijyy,
mis kasvot suruin unhotetuin päilyy,
ja toiveet arkaaiset vaipuu unhoon.
Mut valtaa kaihot syömmen väsyneen;
nuo tulvehtivat unelmat, huimat,
armeijan hurjan tähtiin kirjailemat;
ja vampyyrinä kuningatar matoineen
nyt nousee myöskin ikuhaudastaan,
ja syömmein peiliin katsoo taian tähden:
se näyttää kaunon alta mädän, homeen.
Ja nyt myös takaa kiertoradan mustan
nuo käyvät taivaan halki kuolon-kylmän
valtavat aaveet menneisyyden maailmain.

Nämä menneisyyden maailmojen valtavat aaveet kuvastavat ehkä sitä, mitä scifikirjailija M. John Harrison on kutsunut vertauskuvan kirjaimellistamiseksi: kun ahnas lukija kolonisoi esikuvansa runollisen kuvaston tai kerronnan voidakseen “oikeasti elää niissä”.

Näinhän Smithkin tekee: muuttaa psykologiseksi realismiksi sen, mikä alunperin oli kielellistä fantasiaa; kuvaa asuttaviksi maailmoiksi paikat, jotka alunperin olivat mielikuvituksen ja todellisuuden rajankäyntiä. Soneteista tulee puutarhoja, oopiumintuoksuisista dekadentin eksotiikan huuruista nousevat kuvitellut, kaukaiset maailmat mahdottomilla planeetoilla.

Mutta siinä missä Harrison kuvailee kaupallisten adaptaatioiden (kuten loputtomien Tolkien-kloonien) väistämätöntä maatumista jäykiksi ja banaaleiksi kliseiksi, Smithin työtä voisi ehkä verrata renessanssihumanistien kohtaamiin ongelmiin.

Jäljittelyn rituaalit

Renessanssihumanistit halusivat jäljitellä antiikin kirjallisuutta omalla kielellään, mutta olivat myös tuskallisen tietoisia hankkeensa anakronistisesta luonteesta: mennyttä aikaa ei voi vain kopioida, jos ei herätä eloon myös sen kulttuuria. Miten he ratkaisivat ongelmansa?

Kuten Thomas M. Greene on hienosti osoittanut, he jäljittelivät esikuviaan osoittamalla jatkuvasti antiikin moraalisen ilmapiirin ja oman aikansa tunneilmaston välisen historiallisen etäisyyden esimerkiksi yhdistelemällä sisältöjä ja muotoja tavalla, joka ei ollut antiikille tavanomaista (esimerkiksi tragikomedia ja koominen eepos).

Saman ongelman kohtaa kuitenkin kuka tahansa kirjailija, joka tahtoisi päivittää vanhan tekstin ja palauttaa sen osaksi uutta kulttuuria, joka on yhteismitaton sen kanssa.

Kyse on siis tietynlaisesta modernisoinnista, jossa jäljittelijä luo nekromanttisen, maagisen rituaalin avulla aikojen ylitse kurottavan sillan: elävän tai epäkuolleen suhteen menneisyyden merkitysmaailman ja oman todellisuutensa välille paikassa, joka ei kuulu kummallekaan: kuvitellussa todellisuudessa, mielikuvituksessa, tulevaisuudessa.

lroniseksi tulkinnan tekee tietenkin se, että Smithin ranskalaiset esikuvat keksivät oman estetiikkansa kääntämällä luovasti väärin toisen, hieman aikaisemman amerikkalaisen eli Edgar Allan Poen kauhukertomuksia.

Siitä huolimatta Smithin omalaatuinen, varhainen fan fiction (hän muistuttaa epämääräisesti Tolkienin tai Star Trekin tarinoita jatkavia faneja) on jotain uutta runouden historiassa, ja erityisesti nyt luettuna. Parhaimmissa runoissaan, kuten “Star Treader” -oodissa, hän unohtaa jäljittelevänsä tyyliä, ja luo melkein vahingossa jotain täysin jäljittelemätöntä, hurjaa, visionääristä ja ihailtavan, peittelemättömän naiivia.

Dekadenssin paluu

Smithin runous kiinnostaa minua, koska se tuntuu niin vieraalta kaiken nykyaikaisen rinnalla. En tiedä mitään vastaavaa; en pysty vertailemaan hänen tuotantoaan mihinkään, enkä myöskään tunteita, joita koen hänen runojaan lukiessani.

On aivan erityisen jännittävää huomata itsessään tunteita, joita ei odottanut runouden enää kykenevän herättämään: miten hillitön naiivius ja häpeällinen koristeellisuus onnistuvat yhdessä synnyttämään uudelleen sen jo kadonneeksi luullun runollisen vaikutelman, jota kerran kutsuttiin dekadenssiksi — ylellinen turmelus, joka juhlii porvarillisen moraalin, sovinnaisuuden ja sopivuuden vääjäämätöntä tappiota kuoleman, mätänemisen ja ajan hampaissa.

Ainoa kielellinen ja kulttuurinen analogia, jonka SmithilIe suomalaisessa kontekstissa tänä päivänä voi keksiä, on kuvitella Eino Leinon syntyvän uudelleen jälkimoderniksi gootiksi: Smith on jonkinlainen steampunk-versio lähimenneisyyden teknoutopistisen kapitalismin korruptoituneissa äänissä ja kuvissa vaeltavasta vaporwave-musiikista; hahmo, josta Warren Ellis tai Mike Mignola saattaisivat kirjoittaa.

Ennen kaikkea Smith on — ei elävä, vaan kuollut — esimerkki siitä, miten traditiot syntyvät aina uudelleen juuri siellä, missä historiaton, banaali lukija avaa mielikuvituksensa vanhojen, ikuisten jumalten riivattavaksi.

Iä! Iä! Shub-Niggurath! Ylistetty olkoon tuo musta vuohi ja sen tuhat jälkeläistä!

Viitteet:

  1. Tekstin aikaisempi versio on julkaistu Tuli&Savu -lehdessä Smithin “Tähtivaeltaja”-runon suomennoksen yhteydessä.
  2. Smithin tuotantoon voi tutustua The Eldritch Dark -saitilla.
  3. Sterling itse oli ollut kuuluisan Ambrose Biercen opissa; hänen runoelmansa ”A Wine of Wizardry” on tutustumisen arvoinen.

Kommentointi on suljettu.