Metsästäjä

Kuka hoiti ja kaitsi meitä, kun kasvoimme pitkiksi,
kun tunsimme nälän ja halumme kutsun
tässä punaisessa talossa, joka tahtoamme kantaa?
Emme asuneet yksin niin kuin kallion yrtti,
jolle päivän laki avautuu kysymättä miksi;
emme niin kuin varsa, joka virittyy vain
juonensa mukaiseen loppuun. Ruumiimme jousissa
tulevaisuus jännittyi kysymään nuolensa mieltä,
ihmisen äidinkieltä — metsästäjää, joka löytäisi kauas
jumalten lakien luota. Minne päädyimmekin,
luontomme teki meidät vieraiksi, koska emme olleet
luonnon lapsia: enemmän kuin kiihkeät hyönteiset,
enemmän kuin tammen verso tai virtojen lohet
antaudumme sille, mikä odottaa meitä; taivas yllämme
on syvempi kuin kukan janon sammuttava lähde:
menetys, jonka ero antaa, kuuluu vain meille,
ikävä takaisin sinne, missä jokainen pöytä ja tuoli
on mittaisemme, jokainen piha ja huone
perheemme jäsen, koska ihminen ei ole yksinäinen;
hän yksin on aina se toinen, jonka kanssa
kotimaa saa omainen olla.

Kommentointi on suljettu.