Macintosh Plus

Luulet muistavasi kappaleen, mutta olet unohtanut sanat. Kun tapailet melodiaa, huomaat unohtaneesi tahdin sieltä, toisen täältä. Lauloiko nainen tosiaan näin matalalta? Olivatko hänen kasvonsa sateen vai kyynelten kastelemat? Ehkä hän olikin mies? Miltä hän näytti nojatessaan vasten seinää, ja nojasiko hän vasten seinää vai painoiko mies häntä vasten seinää?

Ei, ei se voinut olla tämä kappale. Mutta milloin viimeksi vallitsi tämä sama outo unenkaltainen tunnelma, niin kuin hämmentävän nautinnollinen painajainen, jonka parasta ennen -päiväys on mennyt umpeen vuosikymmeniä sitten? Oliko niin, että teit läksyjä olohuoneen pöydän alla? Makasit siellä, koska niin oli turvallista. Televisiossa MTV soi niin kuin radio. Video toisensa jälkeen tanssitti eteesi takatukkaisia miehiä ja otsatukkaisia naisia geometrisesti leikatuissa puvuissa. Aina toisinaan tämä kappale soi. Miesnainen lauloi jostain surullisesta aiheesta. Värit olivat kirkkaita, materiaalit halpoja.

Kun kuuntelet tätä musiikkia, sinusta tuntuu taas siltä kuin olisit osa tuota vuosikymmenten takaista kulttuuria ja sen muovisen analogista teknologiaa: muistat, miltä tuntui käyttää ensimmäistä munankeitintä tai leipäkonetta, ensimmäistä mikroaaltouunia, tai miltä oma äänesi kuulosti, kun katselit isän asuntoautomatkalla kuvaamaa VHS-nauhaa. Piirretyissä seikkailivat jättiläisrobotit, PC-tietokoneita kuorrutti beige muovi. Microsoft Windows 95 oli harmaa ja sininen.

Se tuntuu pahalta. Yhtä pahalta kuin haalistuneet värit vanhassa mainoksessa, joka ylistää yhä tuota kaksikymmentä, kolmekymmentä vuotta vanhaa teknologiaa; hyödytön jäänne maailmassa, joka haluaisi jo unohtaa vaivaannuttavan teini-ikänsä. Mutta torjuttu palaa aina, niin kuin sävel, jota et ensin huomaa hyräileväsi, ja sitten hämmästyt, kun suussasi soivat taas nuo kasvottomien, tuntemattomien androidien tai kenties alkeellisten algoritmien soittamat melodiat, joita kuunneltiin menneisyyden tulevaisuudessa korporaatioiden vastaanottotiloissa, markkinointikonferenssien auloissa, hotellien vessoissa, kaikissa paikoissa, joissa ihmiset eivät asu, mutta joihin he tulevat käymään kauppaa tai oppimaan uutta kaupankäynnistä — hautajaismusiikkia lasivitriinissä myydyn hifi-stereon ruumiille, jonka retromaaninen nekromantti herättää eloon niin kuin toiveikkaan aikamatkustajan, joka joutuu katatoniseen shokkitilaan huomatessaan ettei vuosi 2012 näytäkään samalta kuin Blade Runnerissa.

Muistot eivät ole totta. Ne ovat täynnä kohinaa, rapistunutta ja korruptoitunutta informaatiota. Tuskin kukaan koskaan oikeasti kuunteli tällaista musiikkia, niin kuin sokeritautisen kapitalismin tuutulauluja tai aerobicin jälkeisen euforian täydentävää deodorantintuoksuista kutumusiikkia. Kuitenkin se on ollut kaikkialla läsnä nuoruudessasi. Se on tehnyt pesän aivoihisi ostoskeskuksen valemarmorisista käytävistä, Yamahan syntetisaattoreista ja kivipestystä denim-kankaasta varhaisnuorten diskoissa, mutta vuosi vuodelta noiden neuronien väliset suhteet hapertuvat yhä enemmän.

Samalla tuo paikka muistissasi muuttuu yhä tuntemattomammaksi, oudommaksi, pelottavammaksi: siellä asuu avuttomuuden tunne, jota lapsi kokee, kun vanhemmilta loppuvat rahat eikä Enyan kasettiin olekaan enää varaa; että Speden Spelit oli valju ja ankea näytelmä dystopiasta, jossa tunnehäiriöinen kalju narsisti käytti aurinkolaseja sisätiloissa, sai raivokohtauksia hävitessään seurapeleissä keskikastin julkkiksille ja traumatisoi seksuaalisesti epävarmoja nuoria tyttöjä flirttailemalla heidän kanssaan liian tiukoissa housuissa.

Nostalgia ei tunnu aina hyvältä, eikä se aina palvele hegemonisten valta- ja tuotantosuhteiden ideologista rekuperaatiota, kuten kierrätystyyleissä tai Garry Marshallin televisiokomedioissa; se on lopulta vain muoto, jolle voidaan antaa monia sisältöjä. Tällä kertaa se on täynnä neonväristä, lempeästi hyväilevää kuvotusta, 90-luvulta maistuvaa mautonta nautintoa, jonka tehtävä on terapeuttinen: etäältä tarkasteltuna painajainenkin alkaa näyttää siedettävältä, ja kenties jonain päivänä, jos vain työstämme traumaamme tarpeeksi huolellisesti, saatamme havaita luoneemme viimein uuden suhteen lapsuuden kiusaajiimme.

Kenties se ei ole niin lämmin kuin voisi olla. Kenties vanhat haavat ovat yhä kivuliaina läsnä. Osaamme kuitenkin jo hymyillä, vaikka nauru onkin vielä jossain kaukana, niin kuin kaiku tulevaisuudesta, joka ei ehkä koskaan ehdi tänne asti.

Macintosh Plus: Floral Shoppe
Beer on the Rug 2012.

Kommentointi on suljettu.