Joulukuu

Pilvet, lähes vihreät, hehkuvat etelästä itään,
kun valju valo viipyy ja viilenee, venyy:
joulukuu, tuo huntu yllämme, tuo mieleen
jotakin — pala kaihoa, nokare kauhua,
sävyjen kirjon nostalgiasta hyväksyntään:
ettei enempää ole, vain leiskuvat ikkunat,
ilta rusetti kaulassa niin kuin kynttilät
olisivat sen arvoiset, kerran vuodessa.
Ovatko? Erinomaisuutesi ei ole ainutlaatuista,
tuskin edes myytävissä, ellet mausta sitä,
mutta tuon tutun ihmiskaupan markkinat,
näillä leveysasteilla ja yltäkylläisyyksillä,
toteavat: vain kaksi makua kelpaavat,
epätoivo tai uhkarohkeus — ja niiden hinta?
Nöyryytys tai typeryys; usko sanoihin sinänsä,
luulo, että voi nimetä itsensä uudelleen,
voittaa kaksoisolentonsa, ison isänsä:
olla oman äitinsä tai äitinsä oma aave.
Valitse kumpi tahansa, ja saat huomata,
miten hampaasi hyvistä aikeistasi huolimatta
huojuvat, kun joulukuun viimeiset pilvet,
yhtä painottomat kuin muinaiset lahjat,
joita tuskin enää edes muistat, pakenevat.

Kommentointi on suljettu.