”Hukatun voiman turhan pieni jäännös”

Eräs lempikirjoistani on L. Onervan Murattiköynnös, mutta lämpimien tunteideni selitys lienee odotettua oudompi: pidän Onervasta, koska en ymmärrä hänen runojaan. 1

Vaikutelmiani on vaikea kuvailla. Mitä enemmän Onervan runoja luen, sitä enemmän hän tuntuu ajankohtaiselta anarkistilta pikemminkin kuin poeettisen muodin kauan sitten taakseen jättämältä leinolaiselta helskyttelijältä.

Säe säkeeltä, rivi riviltä on yhä vaikeampi nähdä L. Onervaa, kaunopuheista lyyrikkoa; sen sijaan rivien välistä ja sanojen alta alkaa paljastua “Lonerva”, outo, äänteillä loitsiva maagi, jonka runoissa sanat ovat tiheitä ja tuskin mahtuvat suuhun, kun vinksahtanut syntaksi vääntää säkeitä kummiin suhteisiin soinnin käydessä merkityksen edellä.

Lukiessani Murattiköynnöstä “näen” jatkuvasti väärin: vääriä sanoja ja vääriä lauserakenteita. Ilmiötä on vaikea selittää. On kuin suomesta tulisi hetkellisesti vieras kieli. Kenties kyse on Onervan tyylistä: sanasto on usein vanhakantaista ja elisioiden runtelemaa, taivuteltua ja väänneltyä; sen luonteeseen tuntuu kuuluvan taipuminen luonnottomiin muotoihin.

Väärinluentani ovat joskus humoristisia ja liittyvät Onervan hassuihin ilmaisutapoihin, joissa tietty dramatiikka yhdistyy koomiseen tai absurdiin: “Niin alastonna viel’ ei tullut kenkään.” siis jalkineeseen; tai säe ”Katajat, höytykukat, pursut kuiskaa: myös itse kuulut öiseen ryytitarhaan”, jossa “kuuluminen” tuo mieleen jonkin eksklusiivisen kerhon.

Humoristisuus voi olla seurausta myös tiettyjen sanojen nykymerkityksistä, kuten “umppunsa nuori himmeenä heijaa” jossa “himmeä” saa tietyn aika himmeen merkityksen. Joskus taas hassu säe on vain hassu: “Pää sievän sirkkusen oksalla / unehen raukee yöpuulle se.”

Joskus näen homonyymejä siellä, missä niitä ei pitäisi nähdä, kuten luulleesani Onervan kirjoittaneen “kaikkeutes kaikki-keksi” ja aloin tosissani miettiä, millainen tuo tautologis-kaikkeudellinen keksi voisi olla.

Useimmat väärinluennat eivät kuitenkaan ole humoristisia vaan poeettisesti erittäin mielenkiintoisia (ei sillä etteikö huumori olisi minusta ehkä tärkein ja vaikein asia taiteessa, etenkin nykyään). Tällöin kyse on esimerkiksi kaksoismerkityksistä, jotka ovat seurausta kieliopillisten suhteiden hämärtymisestä.

Esimerkiksi säkeessä “mun tumman luona on sun hyvä olla” merkitys muuttuu riippuen siitä lukeeko “tumman” possessiivisesti vai attribuuttisesti. Samoin säkeessä “konsa marrasmaa saa talvimielen” jostain syystä luen “konsan” adjektiiviksi, ja säe muuttuu loputtoman mielenkiintoiseksi.

Säkeen “Mieheksi kasvaa tähdissä säätty on ties” kohdalla on puolestaan kysyttävä, kasvaako mies tähdissä vai onko kasvu tähdissä säädettyä, ja kun Onerva toteaa “se kutoo kaiken raskaan katseeseen”, huomaan kysyväni kudotaanko kaikki katseeseen vai raskaan katseeseen, ja millainen raskaan katse olisi. Ajatus saa mielikuvituksen heräämään.

Jotkin hämärtymät ovat seurausta puhtaasti sanastoon liittyvistä tulkinnallisista ongelmista: “kuin häihin syöksyin hävityksen säähän”; “Lien ma elon kaiken kaukotaulu”; “veronsa vertyin maksaa elämälle”. Näitä löytyy melkein jokaisesta runosta.

Lukiessani huomaan jälleen kerran suhtautuvani tekstiin eri tavalla runoilijana ja kriitikkona. Toisaalta kyse on kielestä, joka on etääntynyt meistä historiallisesti niin paljon, että sen merkitykset alkavat kadota yleismuistista.

Toisaalta, Onervan yltiöromanttinen runokieli näyttäytyy tämän päivän näkökulmasta (joka lienee viimeinkin valmis hyväksymään “väärin” käytetyt sanat) yllättäen ajankohtaiselta yhdistelmältä arkaistisia, rouhevia sanoja ja osuvia ilmauksia: “arkeni halki hohtava autere sees” (halkaisemisen kaksoismerkitys) ja “Maa huoliutuu huntuun illan sään” (soinnin kauneus ja “huoliutuminen”).

Uusia sanoja etsivälle runoilijalle Onervan kokoelma on aarreaitta: “lakastumuksen ladut”, “huumio”, “syvähetteet”; “maaemon parmas”; “ukseen pälyn”; “joku yksin-nyyhky povessasi polossa on”; “rantamöljään”; “yökosteen turpeen”; “äänettyyden mailta”; “odelmainen risti”.

Olen löytänyt myös joitain todellisia fraseologisia helmiä, kuten parisäkeen “Sanajalka, miks sua pelkään / salasiittiö inha ja kuolemankoura!”, tai “Tuuti lasta syväksi / hyypiötäin hyväksi”. Jälkimmäistä säettä en voi olla lukematta oudon hyypiö-täin hyväksi tehdyn lapsensyventämisrituaalin kuvaukseksi!

Mistä johtuu, että juuri Onervan tekstin kohdalla koen tällaisen ilmiön? Otto Mannisen Homeros-käännökset, Leinon näytelmät, Sarkian fantastiset runot Atlantiksesta ja tähtimatkoista – mitkään näistä eivät herätä minussa aivan samaa elämystä, vaikka kaikkiin olenkin pyrkinyt palaamaan viime vuosina (jopa Koskenniemeen) luodakseni näitä tietoisesti uudenlaisia, onervaisia lukukokemuksia.

Olen kauan miettinyt, mikä minussa on alunperin alkanut vastustaa sotia edeltävää runoutta: mistä maku tulee, miksi se on niin fyysistä, että aiheuttaa meissä puistatuksia, värinöitä, oksetusta, iloa. Mikä tekee runosta hyvän, mikä huonon? Väärinlukeminen tuo näitä piilotettuja asenteita esille, koettelee niiden perusteita.

Onervan kohdalla kyse on ainakin omasta mielestäni odotuksista, joita kohdistamme sotia edeltävän runouden asenteisiin. Odotamme patsastelua ja symbolismia, kitschiä ja naivismia. Joutsenia mustalla lammella ja niin edelleen.

Mistä nämä käsitykset ovat tulleet? Eivät välttämättä mistään tai keneltäkään; ne ovat kasvaneet historiassa juorun lailla, ja vaikka Anhavan ja Haavikon hahmoihin kiteytyy edelleen unnuttelun ja marssilaulujen halveksinta, harvemmin näkee kenenkään näkevän sen verran vaivaa, että kävisi katsomassa mitä herraspari kirjoituksissaan todella sanoo.

Eivät modernistimme varsinaisesti teilanneet edeltäjiään, pikemminkin he varjelivat näiden perinnön vaarallisilta ulkomaisilta vaikutteilta, säilöivät suomalaisen luonnon ja romanttisen mustamielisyyden modernisminsa hermeettiseen aikakapseliin.

Uusromantikkoja ei koskaan liene esitelty meille samanlaisina säkeiden pragmaattisina käsityöläisinä kuin modernisteja, ja vielä vähemmän uhkarohkeina kokeilijoina, joiden kielelliset keksinnöt olisivat olleet poeettisen edistyksellisyyden tai edes hulvattoman dadaismin tulosta.

Siitä huolimatta, luettuani Murattiköynnöstä olen vakuuttunut, että Onerva oli dadaisti tietämättään – että surrealismi keksittiin Suomessa; että “oman äänen” rinnalle voi historian tai kielen oikkujen tähden syntyä “toinen ääni”, itsen ulkopuolinen, totaalisen vieraannuttava, mutta juuri siksi elähdyttävä ja uutta luova Outous.

Outous: ei uuskummaa vaan vanhaa kummaa, joka kummittelee kielessämme tunnustelemattomana mahdollisuutena. Ajattelen uusromantikkojen Nietzsche-fanitusta, ja kyseisen herran ajatusta Naurusta. Nauru vapauttaa, outous herättää näkemään “helskyttelyn” jonain vieraana ja uutena.

Huomaan katsovani omaa kieltäni uudesta näkökulmasta, uusin tuntein; löydän uudelleen sen, mitä modernismimme niin kauan halveksui: sumuisen, utuisen, romanttisen kansallismaiseman, intohimoisen inspiraation ja sen hehkuvan ja sykkivän sydämen.

Tällä jälkeen tai jäljelle jääneiden aikakaudella tuo rakkauden ja intohimon hehku on vain medikalisoitu ja banalisoitu mielenhäiriöksi, ajan runtelemaksi heikkoudeksi, joka kuitenkin juuri sairaan ja oudon haurautensa tähden ennättää juuri ja juuri koskettaa, kun “illan kalve syömmeen lankeaa”.

Viitteet:

  1. Kirjoitus ilmestyi alunperin eri muodossa Tuli&Savu-lehdessä

Kommentointi on suljettu.