Dorothy Parker ja Algonquin-seura

Vitsi Woollcottin kunniaksi

Kesäkuussa 1919 teatterialan lehdistösihteeri John Peter Toohey keksi pilailla näytelmäkriitikko Alexander Woollcottin kustannuksella. Hän järjesti sodasta juuri palanneen Woollcottin kunniaksi lounaan, mutta sen sijaan että Woollcottia oltaisiin ylistetty sodanaikaisista ansioistaan, Toohey kiusoitteli tätä nokkelin sivalluksin koko ruokailun ajan. Woollcott — joka ei suinkaan ollut loukkaantunut — nautti Tooheyn piikittelystä niin paljon, että ehdotti syömään kokoontuneille päivittäistä tapaamista tuosta päivästä alkaen.

Algonquin-hotellin Pergola- ja sittemmin Rose-salongissa kokoontuikin 1920-luvulla kuuluisa joukko kirjallisuuden, journalismin, teatterin ja media-alan älykköjä ja suupaltteja. Tunnetuimpia jälkipolville ovat The New Yorker -lehden perustaja Harold Ross; runoilija, kriitikko Dorothy Parker; näyttelijä Harpo Marx sekä ryhmä Pulitzer-palkittuja kirjailijoita kuten George S. Kaufman, Robert E. Sherwood ja Marc Connelly.

Nokkelikot

”Julman piirin” (kuten he itse kutsuivat itseään) jäsenet tunnettiin monimutkaisista käytännön piloistaan (Harold Ross ja Jane Grant vaihtoivat kerran Woollcottin asunnossa ollutta muotokuvaa viikkojen ajan pieniä yksityiskohtia vääristelleisiin kopioihin), valikoivasta maustaan ja sukkeluuksistaan, älykkäistä, kriittisistä ja koomisista oivalluksistaan. Itse Groucho Marx pelkäsi algonquinilaisten purevaa, lukemattomilla martineilla maustettua huumorintajua.

Eiväthän he juuri mitään aikaan saaneet: “pyöreä pöytä” pelasi yhdessä pokeria, juopotteli, leikki sanaleikkejä ja lomaili Neshoben saarella Bomoseen-järvellä Vermontissa. Yhden ainoan kerran he tekivät yhteistyötä, kirjoittivat ja esittivät yhdessä revyyn No Sirree!, joka esitettiin vain kerran eräänä huhtikuisena iltana vuonna 1922 valikoiduille katsojille. Revyyn menestyksen innoittamana algonquinilaiset tuottivat vielä laajemmalle yleisölle tarkoitetun jatko-osan, joka kuitenkin floppasi teattereissa.

Dorothy Parker

Mielenkiintoisin ryhmän jäsenistä oli Dorothy Parker (1893-1967): feministi, kommunisti, runoilija ja kriitikko. Parker oli terävä älykkö maskuliiniseen nokitteluun perustuvassa kulttuurissa, joka ei helposti suvainnut tai ymmärtänyt nasevia ja sivistyneitä itsenäisiä naisia. Parker kuitenkin ansaitsi paikkansa lukuisilla kuuluisilla sutkauksillaan (joita on hyvien sanaleikkien tapaan usein mahdotonta kääntää): “You can’t teach an old dogma new tricks”; “Brevity is the soul of lingerie”; “Scratch a lover, and find a foe” ja “I require only three things of a man. He must be handsome, ruthless and stupid.”

1930-luvulle tultaessa ryhmä hajosi keskeisten jäsenten muuttaessa pois New Yorkista. Parker muutti Hollywoodiin, missä hänellä oli ansiokas ura käsikirjoittajana, ennen kuin hän joutui kommunistina mustalle listalle ja palasi New Yorkiin. Parkerin itseironiset runot ja kaupunkilaiselämän vieraantunutta ahdistusta tarkasti kuvaavat novellit ovat jääneet elämään, samoin kuin hänen pisteliäät mutta osuvat kirjallisuuskritiikkinsä. “Tätä romaania ei kannata heittää syrjään kevyin mielin; se on heitettävä seinään kaikin voimin”, hän sanoi Benito Mussolinin romaanista Claudia Particella. Katharine Hepburnin näyttelijänlahjoista Parker totesi, että tämä “käy läpi tunteiden koko kirjon A:sta B:hen”.

Urbaanisti sentimentaalinen

Koskaan saa en tietää, luulen,
miksi olen niin kuin olen.
Toiset tytöt katsahtavat
miehiin, jotka leimahtavat,
lasin lailla kirkastuvat,
kevätruohoks pehmittyvät,
kiveks, johon luottaa saa.
Temppuu tuota en mä osaa.

-“A Fairly Sad Story”, katkelma

Parker kirjoitti vain muutaman runoteoksen (Enough Rope 1926, Sunset Gun 1928, Death and Taxes 1931), mutta hänen tuotannostaan on koottu monenlaisia kokoelmia (jopa renessanssitutkijana ansioitunut Alfred F. Kinney on toimittanut Parkerin teoksia). Penguinin julkaisema Complete Poems (uusin laitos 1999) lienee helpoin hankittava.

Parkerin runous on kevyttä, mutta viiltää syvältä. Se on nokkelaa, urbaania, vitsikästä, sentimentaalista ja loputtoman surullista — esteettisiä arvoja, joiden tähden hänen kirjansa ovat säilyttäneet suosionsa lukevan yleisön parissa, mutteivät ole koskaan saavuttaneet pysyvästi akatemian arvostusta. Hänen säkeensä ovat lyhyempiä ja laulullisempia kuin maskuliinisessa pentametriperinteessä, mutta riimit ovat täysiä, kuten kevyeen tyyliin kuuluu, ja etenevät usein koomisina parisäkeinä, kuin myöhäisinä kaikuina 1700-luvun parhaista satiireista. Olisi hyvin vaikea kirjoittaa samalla tavalla tänä päivänä. Olisi hyvin vaikea olla tuntematta samalla tavalla tänä päivänä.

Kommentointi on suljettu.