Nocturne

Käänny pois. Et löydä äitiä, et isää kasvoilta,
jotka pilkkaavat virttynyttä mieltäsi ihmisten hälyssä.
Sulje suusi. Sanat eivät virtaa huuliltasi niin kuin mesi,
ne valuvat sisääsi, mätänevät, käyvät, pirun lampi,
jossa pitkän kielesi juuret kypsyvät, mustuvat.
Nojaa toisaalle, sivuun siltä, joka viettelee väittelyyn:
että viima voi vastata puuskalle, tuuli myrskylle.

Ilma virtaa, historia hengittää, väkijoukot jättävät torit.
Katujen kruunaama prinssi ei johdakaan juhlaa,
joka jatkuu, jatkuu, päättymätön kapinan tanssi:
vanhusten tarinat loppuvat kesken, eivätkä nuoret,
villit, ehtineet oppia uusia. Kuningas palaa,
kenraali aloittaa raiskaukset, teloitukset jatkuvat.
Aukion valtaa jälleen autio tila. Käänny pois sieltä.

Toivoit väärin, alusta asti: kadotit suunnan, eksyit sinne,
missä jaettu harha on ainoa tuttu: missä kauneus
ei ollut totta, oikeutta oli vain voitto. Pysähdy tässä.
On yö. Makaat kaiken syödyn, juodun haudassa,
mielessä kysyvät säkeet: miksi et muuttunut vielä?
Miksi vieläkin valitset väärin? Tunsiko äitisi näin,
kun lupasi auringon valon, vakuutti matkan alkaneen?

Kukaan ei näe sinua nyt. Voisit lähteä, keskellä yötä,
kiivetä ovesta, kulkea ulos, varhaisten tähtien alle,
vuotaa jäiselle kadulle kaulasi haavan: lyödyt sanat,
levottomat teot, mihin tyydyit toden puutteessa,
kiitoksen rihkama palkaksi luultu; sapeksi saonnut veri.
Pimeys kasvaa, varjot nousevat niin kuin pilvet.
Sataman hahmo tuskin erottuu. Aulis laivasi odottaa.

Suut

Mikset usko omaan lauluun,
tuomarisi ole itse,
veistä tietä väittämillä
todistukset taitavilla?

Saattaa olla, toden tuntu,
sielun sanat uneksitaan,
totta eivät tiedot ole,
harhaa usko varmuuteen:

totuus yksin tehty, nähty,
vaikka kuinka kirkas onkin,
tummuu kielen alkaessa
muille sitä selittää,

sammuu aivan kohdatessaan
omat sanat toisen suusta
toisina kuin omastaan,
isänmurha mielessään.

Mont Blanc

Jos kauneus on totuutta, totuus on latteaa:
kaikki, jotka näkevät, kadehtivat lehtiä, sileyttä,
vislaavia lintuja, liian vihreitä uskottaviksi;
Mont Blanc on porrastettu, junat puhkovat tundraa,
kamerat menevät minne mikään koi ei voi.
Miksi enää hämmentäisi päätä pidempi rauha?
Sanat annetaan pyytävälle, ajattelu ei ole hankalaa.
Mikä on? Sudet, mulkut, persereiät – koettelemus,
jota täyttynyt työ tai toivo ei helpota; että runoilijat,
koska sellaisia ovat, herkistyvät valehtelemaan,
luulevat Homeroksen auringon paistavan yksin heille.
Valo tietää vain tämän: koko maa on isämme linnaa,
luunvalju ja paljas. Runoilija epäonnistuu.
Meidän on mentävä, jätettävä hänet yrittämään.

Hautausmaa

Ikä nöyryyttää. Häpeä, ikävä kertyvät
niin kuin ystävien ja vihollisten haudat,
vakaumus laimenee mielipiteeksi,
totuus sepitteeksi. Mikä ennen oli
etsimisen, keksimisen hurmosta,
repeytyy kuin märkä kääre lihan päältä,
kun pakastettu pala sulaa pöydällä
ja löytää uuden, löysän muotonsa.

Jokainen, varmasti, ansaitsee paikkansa,
mutta mitä hyötyä on kilpailla siitä?
Vaatteet putoavat pukiessa, maku syödä
imeytyy letkuihin sairaalan sängyllä.
Tulee päivä, hautausmaa on täynnä,
voittajat kasoissa toistensa ympärillä.

Rikoskertomus

En tiedä, mitä päättyminen tarkoittaa.
Olen ottanut jokaisen sivun sellaisenaan:
kirjanmerkin tyhjiöt, ystävyys
niin nopeasti lehteilty, että ohitat
menetyksen pelon.

Etenemme, niin kuin käytetyt uudet koneet,
muistojen inventaariot, puetut,
kulutetut ennakoimattomin tavoin,
jotka on pakko hyväksyä,
koska yleensä emme

jaa samoja ajatuksia.
Hillitse huokauksia. Kannattele veistä
hampaiden tupessa, terävää
muistutusta sanoista, jotka leikkasivat
hyödyttömän surun läpi.

Vuosien ajan: halveksu osaasi, vihaa juhlia.
Karkit auttavat – ja toisinaan, ehkä,
kansi kireäksi puituna
taidokas, kallis naama ei paljasta
hirveää edistystä

iän, murhaajan.

Debuggaus

Olisi siistiä kasvaa, tehdä lapsia,
tykätä valoista puissa vasten aitaa
kunnes niiden riitasointu sulaisi
alkioihinsa, lajien liikenteeksi,
mataliksi ajelluiksi nurmiksi. Mutta

kun ei ole aikaa. Tai siis tiedän,
että on myös kylmän kauden kasveja,
perheenhoitotuotteita,
että koon ja muodon sääntö
tekee ihmisistä säyseitä,

mutta vuodet, jotka tuhlattiin
katsomalla päin poikalauman tiiliseinää,
teinijäynän siipeä, joka milloin tahansa
voi haastaa leikkimään jätkää
ei tunnu tasapeliltä, vain neutraalilta maaperältä.

Emme voi elää ilman öljyä,
kuuman petimme savua, hermokämmejä:
sanojen ansoja, teräksen haudattua muistoa.
Veremme kutsuu itse puoleen ruttoaan.
Se todistaa ainoastaan,

ettei väärennetty ruusu lainaa luonnon syytä:
mikä elää, haalenee vaaleaan,
ja vertaus, jota potilas kenties rakastaa
niin kuin todellisen kuvaa,
voi olla pelkkä tyssähtävä tapa.

Matkavaatteet

Pitkät matkat päättyvät kuin laulut,
syövät reikiä paitoihin, joissa nukumme:
kotona, neuvoteltavien askelten puute
tuntuu siltä kuin pidättäisi vankilan:

jokainen päätelmä paljastaa valintoja,
joiden haluaisi pysyvän kätkössä.
Ja silti, kaikki salaisuudet pysyvät salassa.
Mikään ei tule luokse pyytämättä.

Matkan päällä, kun kävelet ympäriinsä
ilman ravintoa kummempaa syytä,
sanat tapaavat sinut niin kuin sää,
ja arkipäivän kaduilla kaikujen sävy

täyttää läheisyydellään. Ilmojen enkeli,
aulis kanssakulkija, kietoo sinut vaatteisiin,
kaikkein suurimpiin, joiden laskoksissa
kaikki sopii, niin sisällä kuin ulkona.

Illansuu

Tammikuinen tuuli kävi paanuihin,
vanha, sitkeä myrkky, paljas otsa.
Mielessä harmaa elämä — ei oma,
vaan jonkin koiran, hukassa aamun

puskissa, pikkuruisissa okasissa.
Miksi ajattelen metsiä, yhä vielä?
Kaukana puut, samoin lapsuuteni
koti. Puistot ovat totta. Veneitä on

kuin aaltoja, mutten asu merellä,
maksan huoneestani, ja mitä iloa
siitä onkaan, rakkaus on silti tapa,
mato kiemurtaa kuolemaansa saakka.

Nykyajan sodankäynnin olemus

Kauan ennen kuin mies, jos hän on vaalea
ja tosi, hankkii jonkin korkean reitin taidot,
on hän jo aivan liian kaunis käsitettäväksi,
täynnä kattoja ja lasia, lihanpala,
joka ei salli itseään revittävän kappaleiksi.

Kuka näkeekään hänen säteilevän naamansa
ja hehkuvat silmänsä, luulee paikkaa laajemmaksi
kuin se onkaan, ateriaksi, josta ei voi kertoa;
joka täytyy nähdä ja elää todella. Murskaudumme
vasten hänen kalliotaan epäilyn huokuina,

luomme uria, pelkäämme kuninkaita. Ja jos nainen
voi olla olemassa, ei hän ole mikään pieni näyttely,
vaan risteys metsässä, niin syvällä elämässä,
niin tiheässä ja punnitussa, että tuskin
kuulemme ääntäkään. Kun hänen lahjansa

annetaan, kuuluu nimetöntä musiikkia,
katoavaista ja pakenevaa, kiinnostus kasvaa
jokaiseen asiaan. Hänen seurassaan ei voi olla
nöyryytystä, ainoastaan hallitsevaa voimaa
valtakunnan verran. Nämä ovat sodan muodot,

ilkeä hyve, ikuinen kiusa. Luovuta itsesi
näille pedoille, ilmaherruudelle, kauppalaivastolle,
kansan julman metallisen hengen käsikirjoitukselle.
Miksi tuhlaisit elämääsi linnoja rakentaen?
Ole nöyrä, puhdas, harmonia silmät suljettuina

korvan päässä, irvistys sanomassa silli, siiiilliiiii.

Porsas

Aurinko mönkii mäelle muistoksi.
Lihava metsä laihtuu puistoksi.
Pimeä leijona säilyy tarhassa.
Myyty lohi jäätyy pakastimessa.

Talon isännän vyötärön massa
maatuu missin mädässä lauseessa.
Taivaan kalvenneen kaaren alla
kalastaja ajaa vihreällä autolla

kauppahallista kotiin Espooseen.
Tienvarren vehnä kypsyy koneeseen.
Tienvarren vehnä sopii rehuksi
porsaalle, joka syntyi teuraaksi.1


  1. Viides runokokoelmani Paha äiti on mennyt painoon.