Sunnuntaiaamu

Mitä halusin sanoa? Tahdoinko puhua
niin kuin linnunlaulu, tai sunnuntaiaamu,
auringon saarna avarassa kirkossa,
johon kukaan ei saavu,

koska jokainen asuu jo siellä,
mihin sana on kiirinyt sanomansa:
että historian loppu ei ollut rakennuksen alku,
vaan loppu? Taloni ei sorru,

olen hyvinvoiva varas, jokainen haavani
öljyllä voideltu, valolla hoidettu:
jäämme kadunkulmaan katsomaan
kasvoista kasvoihin viimeistä jumalaa,

joka ymmärtää, antaa, paljastaa.
Puistossa paskapää huutaa: “Neekerit vittuun”,
juuri kun selitän pelastusoppia,
juuri kun muistin, mitä halusin sanoa.

Kotiovi

Silti jokin on läsnä. Silti jokin sinussa
laulaa, kun vaahtera peittää
naapurin seinän ja valkoiset pienat
ja palatessa, kun vieraat maut

maistuvat vielä, nuo vihreät läikkyvät
illan punassa, ja ohi tulppaanipenkan,
ohi nuoren perunan ja kaalin
tunnet taas tuon haan, joka pihasi on —

ylitä kynnys, heittäydy turvaan,
kuin jokin koditon peto etsisi sinua,
tuntisi nimeltä, tietäisi kaiken sen,
mitä itse vasta epäilet, peläten.

Sisällä, tukevat portaat nousevat ovelle,
jonka sama avain yhä avaa lovelle,
hämärä huone antaa istua kateissa,
oma lautanen kämmenten kupissa.

Aubade

Leppäkerttu nokkosessa nukkui.
Ei tiennyt sen punainen kuori,
miten lennetään, miten eletään,
vain varoittaa osasi värillään
lehdestä, jonka poltteessa uinui.

Aarre

Älä riisuudu, katu,
vedä verhosi kiinni,
kätke rinteesi kiipeilijät.

Ole hämärä, lamppu,
älä valaise meitä,
jotka istumme kaivosi reunalla.

Sumennu, peili,
kuka katsoikaan sinuun,
ettemme kuvaamme tunnistaisi,

ja niin kuin sanaa,
joka satuttaa,
pakottaisi tahtoa palvelemaan.

Kain

Mikä meille oli luvattu, sitä emme saaneet.
Pilvien harja ei silittänyt peltojen kiharaa,
eivätkä tummat naakat niin kuin rukoukset
kirkkojen korkeista torneista ilmaan varisseet.

Näimme vain kaukaa sen, mitä maisema tarjosi:
viljojen, kukkien tarhat ja vesien rinteet,
kultaa ja hopeaa tiukkuvat vuorten utareet,
joista me tahdoimme elämän maitoa juoda.

Miksi matka ei koskaan tehnyt vierasta tutuksi?
Veitsesi veistänyt korpea hunajan kennoksi?
Sitäkö mietit — miten soivat sulkasi lennoksi?
Polkusi, matkamies, jatkuu kunnes tunnustat:

oli äitisi luinen, isäsi tuulta ja multaa;
sinä surmasit kaunasi tähden ainoan veljesi.
Mitä luulit luontosi antavan sinulle lahjaksi?
Katso: sait luuta, tuulta ja multaa, ikuisesti.

Apeiron

En kierrä sinua tuhatta vuotta
niin kuin suurta tornia.
En laula pitkän nimesi virttä,
jonka haukka hakee tuulelta.

En usko sinuun, poissaoleva —
ja silti, pyhiinvaeltaja,
käyn laskevan kajosi kaarta,
merkiten matkasi asemia:

jos olet, kaunein, rakkaus, luoja,
jos aika ja luonto on sinusta,
et ole olevan alla, et yllä,
et sano ei etkä kyllä —

et lainaa vain siivelle viimaa:
koko armosi linna on ilmaa,
ja missään ei maata, merta liitä
muu kuin erotus yhteen.

Sanaton

Mitä ikinä sinusta sanotaankaan
puhkoo puhtaan rintasi, viaton;
jokainen kirjain on tarpeeton,
uusia nauloja vanhaan hautaan.
Ne, joita kosit, jotka valitset,
hiljaa hakaasi paimennat,
opetat sulkemaan suun ja korvat,
silmät ja nenän, vaiti kuin kivi,
joka vajoaa: et ole sokea aamu,
vaan pimeä yö, joka valaisee.
Oi kuuleva puu, näkevä tuuli,
tee mykäksi se, joka lukee,
ettei hän antaisi onneaan julki,
pettäisi kainoa pelastajaa.

Miekkavalaat

Jotkut karkaavat kadottaakseen suuntansa,
toiset kysyäkseen tuomionsa lopullisuutta,
virheensä valtaa ja oikeaa ulottuvuutta,
ikään kuin etäisillä, autioilla rannoilla
saapumisen maisemat soisivat ehtoja
aarteen etsintään: viimein, uusi merkitys,
tiedottoman käden veistämä tunnoton säe
kuin meren hiekkaan piirtämä ymmärrys
tai miekkavalaiden sylkemät lihanpalat,
jotka kasvavat pyrstön ja nostavat sen —
mutta ikuisten aaltojen salatut merkit
pilkkaavat rannan valtaa, ja valaat kelluvat
aina liian kaukana — kauneus, voima, ryhti
yhtä ja samaa ainetta, väkivaltaista totuutta.

Rupikonnat

Missä enää viipyisimme, viihtyisimme
lemmen tuskan, sotivan silmän kanssa?
Uni väsyttää, terveyskin sumeaa on,
taistelun arvet liian vanhat nimettäviksi,
mutta esimiehet kärttävät kestimään,
vaimot tahtovat syödä, kassat lyödä.
Ajan virka virttää. Kumotkaa juhlat,
katkokaa joulu, juhannuskin juurestaan,
ajakaa karitsat kasvun tarhastaan
hävittämään pääsiäisen leuhkivat konnat,
helakkana rehottavat, raakkuvat haavat
rannan samentaman virran reunalla,
missä kotilo, luomansa kuorman tuomana,
matelee murenevan ruuhen varjossa.

Tyyni

Tietää, mitä on, olemme itse tai emme:
järven tyyni pinta illalla, kun vastaranta,

hetken vielä, hehkuu ennen hämärää.
Upotat silmiä, kylmiä hiuksia myöten

sen, joka epäili, pelkäsi uskon määrää:
tyhjä on vesi ja maa, tyhjä tähtien tuuli,

mitaton voimien liike, pauhu ja raivo;
mitätön mielesi tulevaa kantava huoli.

Hengitä nyt, keskity vain tähän työhön:
nimeä, sanaton, sanaton, ja kulje yöhön.