Sanojen synnystä

”Sillä kun syvä hiljaisuus ympäröitsi kaiken ja yö nopeassa kulussaan oli ehtinyt puoliväliin, silloin riensi sinun kaikkivaltias sanasi taivaasta”, sanotaan Viisauden kirjassa. Missä tuo sana tulee lausutuksi, kysyy 1300-luvulla elänyt saksalainen dominikaanimystikko Mestari Eckhart eräässä saarnassaan. Missä Jumalan sana syntyy? Ainoastaan sielun kaikkein puhtaimmassa, ylevimmässä osassa, Eckhart vastaa, muttei kuitenkaan millaisen tahansa sielun ylevimmässä ja parhaimmassa osassa, vaan sellaisessa sielussa, joka on kääntänyt kaikki viisi aistiaan pois maailman asioista ja kerinyt ne takaisin itseensä mietiskelläkseen omaa pyhintä sisintään.

Missä tuo pyhin sisin on? Se ei voi sijaita siellä, missä sielu harjoittaa aistejaan, mielikuvitustaan tai järkeään havaitakseen maailmaa ja ymmärtääkseen sitä, Eckhart sanoo: ei siellä, missä sielu ymmärtää älyllään, ei siellä, missä se muistaa muistillaan, rakastaa tahdollaan, eikä missään siellä, missä sielun toiminta on sidoksissa aistien ulkoisiin välineisiin, kuten silmiin, korviin tai käsiin.

Kaikkien näiden aistien ja älyämisen ja muistamisen ja tahtomisen kyvyin me tuomme maailman sisäämme, sillä aina kun sielun kyvyt tavoittavat jonkin olion, ne luovat siitä kuvan, ja siirtävät tuon kuvan sisäämme sielumme havaittavaksi, Eckhart selittää aikansa psykologisten teorioiden mukaisesti. Näinä aistien työstäminä kuvina tulemme tietämään maailman, ja näiden kuvien avulla sielu lähestyy maailmaa ja sen asioita, sen kiviä ja kukkasia ja hevosia, ja yhdistää aineensa niihin, yhtyy niiden kanssa — mutta perusta, jolta käsin nämä aistit maailman tavoittavat, joka niitä ohjaa ja käyttää, ei ole niiden havaittavissa.

Sielu, nimittäin, on aina vieras ja tuntematon itselleen, Eckhart sanoo — mutta juuri siksi Jumala voi ja tahtoo tehdä asuntonsa vain sinne, missä sielu ei tunne itseään, missä se ei voi havaita kohdettaan kuvina, koska Jumala, toisin kuin kaikki luotu, ei ole kuvattavissa, eikä tarvitse kuvia lähestyäkseen maailmaa, joka on hänen kuvansa. Jumala tuntee itsensä toisin kuin ihmissielu, sillä Jumala tuntee itsensä ilman kuvien välitystä. Jumala, toisin sanoen, on absoluuttisesti yhtä itsensä kanssa, ja tässä yhteydessä hän synnyttää poikansa eli sanansa sielussamme, sikäli kuin sielussamme on mahdollista synnyttää jumalallinen eli kuvaton olemassaolon tila.

Näin on Eckhartin mukaan oltava, koska jos sielumme olisi muodostunut pelkistä kuvista — kuten jotkut sanovat — emme voisi koskaan tulla vanhurskaiksi: ei ole sellaista luotua oliota, jonka kuvien tutkiminen voisi pyhittää meidät. Lisäksi, koska yksikään kuva ei ole yhtä kuin asia, jota se esittää, meillä ei ole mitään muita kuvia kuin sellaisia, jotka osoittavat meidän ulkopuolellemme — ei yhtäkään kuvaa, joka ei olisi välittynyt jollain tavalla. Siksi Jumalan, ilmaantuakseen meihin kuvattomassa välittömyydessään, on puhuttava meille sellaisessa tyhjyydessä ja hiljaisuudessa, jossa olemme vapaat kaikista kuvista.

Tämä on mahdollista, Eckhart sanoo, ainoastaan niille, jotka tietävät, että parasta on olla hiljaa ja antaa Jumalan puhua meille sisällämme silloin, kun kaikki aistimme ovat sammuneet ja kääntyneet pois kuvien mietiskelystä. Silloin kaikkivaltias sana rientää luoksemme taivaasta niin kuin hurja soturi, tai hiljainen varas, kuten Eckhart tulkitsee, ryöstämään meidät itseltämme pois, koska ihminen ei itse, omin voiminensa, omin sielunkykyinensä, kykene itseään pelastamaan.

Onko Jumalan hiljaisuudessa puhuttu sana kuin hiipivä varas vai kuin hurja soturi? Toisin sanoen, onko jumalallisen synnytyksen hetki, taivaallinen innoitus tai oivallus meluisa vai hiljainen toimitus, tuhoisa vai luova tapahtuma? Vai kenties molempia samaan aikaan?

Koko Eckhartin selostus perustuu ajatukseen Sanan uudelleensyntymisestä sielussamme, mutta Raamatun kohdat, jotka hän lainaa ajattelunsa tueksi, tai joihin hänen ajattelunsa perustuu, ovat luonteeltaan varsin toisenlaisia kuin hänen saarnansa antaa ymmärtää. Niissä ikuinen sana saapuu kaikkivaltiaan valtaistuimen luota ja laskeutuu keskelle tuhon omaksi vihittyä maata, kantamaan miekkana peruuttamatonta käskyä ja täyttämään kaikkea kuolemalla, kuten niissä Viisauden kirjan säkeissä, joihin Eckhart viittaa, todellisuudessa sanotaan.

Eckhart ei myöskään kerro, että hiljaisuudessa kuullun varkaan sana, joka saapuu luoksemme salaa, kuten Jobin kirjassa sanotaan, on sanomaltaan yhtä lopullinen kuin sotilaan miekka: vaikka korvasi kuuleekin vain kuiskauksen, kun raskas uni on vallannut ihmiset, sinun on tiedettävä, että he rusentuvat kuin koiperhoset ja kuolevat viisaudesta osattomina.

Olemassaolo on tuhoutumista. Ilman tuhoutumista ei ole luomista. Tämä on olemassaolon merkitys, sen sanan sanoma, joka tulee lihaksi kuollakseen ihmisenä: tämä on runouden avaama maailma, elävältä kuolevan kielen todellisuus.

Augenblick

Näen sinut jälleen, viimeistä kertaa.
Kaulasi taipuu kasvoja kohti,
ja kielesi nauraa myöntyen sille,
mitä kohtalon aikomus tahtoi,
mutta vain kerran, eikä koskaan enää.
Tämä on omenasi mehu, kypsän
ja nälkäisen kukkasi mätä.

Näillä tasangoilla maissi ruostuu,
heinäsirkka hallitsee tuhoaan,
enkä minä voi pelastaa sinua: en saa
ottaa paikkaasi, ja kun menet,
katoaa koti, jonka ammoin tunsimme,
maine ja kaikki sen terveiset,
jotka olisin voinut tallettaa,

ja niin on hyvä. Niin täytyy olla hyvä.
Muuten mikään ei koskaan olisi turhaa;
hetki, jonka uhri ei voita ruohoakaan.
Kiellä siis, sinä joka häviät,
vihollisen juoni; vastustaja,
jota onni suosi. Tarkoitus
ei piile menneeseen. Viimeistä kertaa:

näen sinut jälleen.

Sisarelleni

Muistan sinut: vilpittömyytesi kevyen sateen
aikuisten vaivojen viiltämillä kasvoilla.
Olit nuori ja tarpeeton, vanha ja peloton,
kuva siitä, mikä sielustani puuttui,
ennen kuin tapasin iskusi vaimean turvan.

Rakastan sinua. Olet sisareni maailmassa,
sen pitkässä yössä, joka kestää
niin kauan kuin maa juoksee radallaan:
aina jossakin on keskipäivän vastakohta,
ja miehet uneksivat leikattujen hiustensa alla
hulmuavasta karvasta, eilisestä eläimenä.

Nauti maustasi, siskoni, lämmittele nahoissasi,
ja tiedä, että kannan sinua täällä,
kaulani kaivossa, kylkiluiden risteyksessä,
missä tunnustus soi ankkurissa ääneen,
sanan sykkivään ja huohottavaan ytimeen.

Kohtalo

Kipusi kanssa on ihanaa vain,
jos jaksat unohtaa sen kahinan
vasten ihosi herkkää multaa.

Kun lumi sulaa, tuuli puhaltaa,
piikikkään hiekan harva harava
ahnaasti ahavan nurmesi yli.

Älä pelkää alastomuuttasi. Olet
kaunis. Elät, yhä täynnä verta,
eikä mikään taulu toista väriäsi,

kalpea pelkuri, petturi prinssi:
rohkea vain talven turkissa,
kesän tullen kavahdat vastuuta,

jonka valo harteillesi laskee.
Mutta sinä, sinä yksin näet sen:
olet talo, jossa vuodenaika asuu.

Joulukuu

Pilvet, lähes vihreät, hehkuvat etelästä itään,
kun valju valo viipyy ja viilenee, venyy:
joulukuu, tuo huntu yllämme, tuo mieleen
jotakin — pala kaihoa, nokare kauhua,
sävyjen kirjon nostalgiasta hyväksyntään:
ettei enempää ole, vain leiskuvat ikkunat,
ilta rusetti kaulassa niin kuin kynttilät
olisivat sen arvoiset, kerran vuodessa.
Ovatko? Erinomaisuutesi ei ole ainutlaatuista,
tuskin edes myytävissä, ellet mausta sitä,
mutta tuon tutun ihmiskaupan markkinat,
näillä leveysasteilla ja yltäkylläisyyksillä,
toteavat: vain kaksi makua kelpaavat,
epätoivo tai uhkarohkeus — ja niiden hinta?
Nöyryytys tai typeryys; usko sanoihin sinänsä,
luulo, että voi nimetä itsensä uudelleen,
voittaa kaksoisolentonsa, ison isänsä:
olla oman äitinsä tai äitinsä oma aave.
Valitse kumpi tahansa, ja saat huomata,
miten hampaasi hyvistä aikeistasi huolimatta
huojuvat, kun joulukuun viimeiset pilvet,
yhtä painottomat kuin muinaiset lahjat,
joita tuskin enää edes muistat, pakenevat.

Lääke

Myöhät varjot kävivät kärrynjälkiin,
piirsivät vihreitä viiruja kaurapeltoon,
puskivat puiden muotoja kuusensineen
pitkin viileitä rinteitä, joilla junamme
sinkosi samaan suuntaan kuin valokin,
pakeni tulevaan, jonne kadottuaan
kääntyisi, niin kuin mekin, pimeäksi
puolekseen. Tuo kontrasti antaisi esiin
jokaisen jyrkän yksityiskohdan,
jokaisen lehden lehvästössä, runsaassa
niin kuin hampaat karhun suussa —
historian enkelin valtava, kirjava turpa.
Sen tuimia ilmeitä uskovat puivat
niin kuin syvyys asuisi yksin niissä,
mutta tuhkan luonne on tulkitsematon,
ja minä, joka nyt on tuntematon, parantuu.

Sade

Pysäyttäköön kevyt sade tuomion,
siirtäköön päätöksiä ja päivän suuntaa,
joka ei ole niin kuin toiset päivät,
silti sama, sillä mikään ei ole niin kuin sinä,

mutta sinä olet sinä, ja kaikkein vaikeinta
on toistua aloillaan, hengittää sisään,
antaa kivun tuntua: lopettaa kaunistelu.
Sanoa, mitä täytyy sanoa, hepeneittä:

että vastuullisuudesta huolimatta
ei ole ainoita vastauksia, ei sankareita,
ei syöpää, ei mitään, mitä syyttää
paitsi tapahtumia itseään, niin kuin sadetta,

mutta sateella ei ole syytä viedä mitään,
mikä ei ollut omaasi alunperinkään:
et ole veden kaltainen. Et korvaamaton.
Jos jotain, lehti: kausittainen tarve.

Loistokärhö

Sininen tähti ryppyistä paperia köynnöksessä,
täällä puistoksi uskotulla puisella kulmalla,
nurmikonläntillä valtatien vieressä, harjulla,
missä miehet rakensivat, kokosivat koneita,
naiset ompelivat, paimensivat laumoja,
jotka asuivat samoissa ahtaissa kamareissa,
joista poistuvat opiskelijat valtaavat baareja
nyt ja juoksevat ilmastoiduissa saleissa,
ostavat huumeita toisilta, puolta nuoremmilta:
onnen päivät, tietää kun parsa elää kauttaan,
oppia purjehtimaan tai pelaamaan pelejä
verkossa jonkun kanssa, ääni, jota et tapaa,
tai auttaisi vaikka hän suistuisi, kumppanisi,
kukkasi sininen tähti sen kaiken keskellä.

12.8.2015

Sunnuntaiaamu

Mitä halusin sanoa? Tahdoinko puhua
niin kuin linnunlaulu, tai sunnuntaiaamu,
auringon saarna avarassa kirkossa,
johon kukaan ei saavu,

koska jokainen asuu jo siellä,
mihin sana on kiirinyt sanomansa:
että historian loppu ei ollut rakennuksen alku,
vaan loppu? Taloni ei sorru,

olen hyvinvoiva varas, jokainen haavani
öljyllä voideltu, valolla hoidettu:
jäämme kadunkulmaan katsomaan
kasvoista kasvoihin viimeistä jumalaa,

joka ymmärtää, antaa, paljastaa.
Puistossa paskapää huutaa: “Neekerit vittuun”,
juuri kun selitän pelastusoppia,
juuri kun muistin, mitä halusin sanoa.

Kotiovi

Silti jokin on läsnä. Silti jokin sinussa
laulaa, kun vaahtera peittää
naapurin seinän ja valkoiset pienat
ja palatessa, kun vieraat maut

maistuvat vielä, nuo vihreät läikkyvät
illan punassa, ja ohi tulppaanipenkan,
ohi nuoren perunan ja kaalin
tunnet taas tuon haan, joka pihasi on —

ylitä kynnys, heittäydy turvaan,
kuin jokin koditon peto etsisi sinua,
tuntisi nimeltä, tietäisi kaiken sen,
mitä itse vasta epäilet, peläten.

Sisällä, tukevat portaat nousevat ovelle,
jonka sama avain yhä avaa lovelle,
hämärä huone antaa istua kateissa,
oma lautanen kämmenten kupissa.