Teoria kauneudesta

Jos kauneus ei ole kauniissa asiassa — sillä aine on vailla arvoja — muttei myöskään tunteessa, jota kauneus herättää, vaan kauneuden havaitsemisessa harjaantuneen, siitä kiinnostuneen ja huolta kantavan yhteisön yhteisessä maussa, kuten David Hume opettaa, mitä kauneus on, ellei telepatiaa?

Viisi keskeneräistä kirjaa

Koska kenellä tahansa paljon lukevalla on väistämättä enemmän kirjoja kesken tai odottamassa lukemistaan kuin luettuna ja sieluun & muistiin kirjailtuna, ajattelin kirjoittaa silloin tällöin lyhyesti näistä kesken olevista lukuhankkeista.

  1. Graham Robb: Parisians. An Adventure History of Paris. Robb kertaa Pariisin historiaa dramatisoimalla yksittäisiä tapahtumia vuosisatojen varrelta. Nuori upseeri vierailee Palais Royalin huoria vilisevässä yössä 1700-luvulla; Hitlerin hovitaiteilija seuraa Führerin voitonmarssia kaupungin läpi; opiskelijamellakoiden nousu kronikoidaan akateemista artikkelia parodioivana esseenä. En tiedä jaksanko lukea tätä koskaan kokonaan, koska Robb ottaa välillä liikaa vapauksia aineistonsa kanssa, mutta yksittäiset artikkelit ovat juuri sitä mitä nyt kaipaan: ohimeneviä historiallisia yksityiskohtia Pariisista, ajattelevan maailman pääkaupungista.
  2. Yasunari Kawabata: The Sound of the Mountain. Japanilaisen proosan lyyrisen koulukunnan mestarin kertomus Ogata Shingosta, vanhuksesta, joka kuulee kuoleman lähestyvän. Ihmissuhteet murenevat, muisti katoaa, rakkaus tuhoutuu. Tartuin Kawabataan, kun kiinnostuin viimeinkin japanilaisesta modernismista, mutta Mishima ja Oe eivät innostaneet projektin lähtökohtina.
  3. Junichiro Tanizaki: In Praise of Shadows. Japanin Thomas Hardyn essee japanilaisesta estetiikasta. Yritän käyttää tätä ponnistuslautana Tanizakin tuotantoon, jonka teemat (seksuaalisuus tuhoaa, Länsi korruptoi Japanin) eivät sinänsä kiinnosta, mutta tekniikat ja yleinen kulttuurihistoriallinen miljöö kyllä. Voisi toivoa, että Tanizaki osaisi paremmin selittää japanilaisen yläluokan perinteistä makua kuin länsimaiset popularisoijat; ainakin hän on sen ideologian aito edustaja.
  4. Dashiell Hammett: The Glass Key. Luen Hammettia ensimmäistä kertaa. Aloitin tästä, koska se osui kirjastossa ensimmäisenä käteeni. Hammettin kieli on aina kiinnostanut, samoin hänen tapansa rakentaa juonta: onko se niin objektivoivan tehokasta kuin olen kuullut. En ole myöskään koskaan tainnut lukea ainuttakaan dekkaria; lähinnä koska dekkarit ovat suunnattoman tylsiä (olen kyllä tarttunut muutamaan mutta jättänyt aina kesken). Tässäkin kirjassa parasta ovat juonen kannalta tarpeettomat yksityiskohdat: tarinan avaus näyttämön ja näyttelijöiden kuvauksineen, hahmojen suhteiden kuvaus, odottelu tai maleksiminen huoneissa ja ulkotiloissa.
  5. Michel Faber: The Crimson Petal and the White. Tämä “romaani, jonka Dickens olisi kirjoittanut, jos olisi voinut puhua vapaasti” kertoo nuoresta huorasta Sugarista ja hänen suhteestaan hajuvesitehtaan nuoreen pomoon William Rackhamiin. Hollannissa syntynyt, Australian kautta Skotlantiin kotiutunut Faber yhdistelee tuotannossaan erilaisia proosan lajeja toisiinsa. Under the Skin on sekoitus kauhua, jännäriä ja scifiä; The Courage Consort kertoo a cappella -yhtyeestä harjoittelemassa “mahdotonta” sävellystä. Kumpaakaan en ole lukenut. Aloitin tämän romaanin, koska luettuani David Mitchellin parhaat kirjat kaipasin jotain tyyliltään ja viisaudeltaan samanlaista, ja tätä suositeltiin erinäisillä foorumeilla. Alku on ollut ihan hyvä, mutta kirja on lojunut keskeneräisenä jo muutaman kuukauden.
Lainaus

Taiteen hyödyttömyydestä

Taiteen hyödyttömyydestä nykyaikaiselle ihmiselle, #001. “Head Stack -sarjassa joukko hassuja päitä, jotka kuvaavat lamppunenäistä miestä, on kasattu päällekkäin toteemiseksi pylvääksi. Kun valot alkavat vilkkua matemaattisesti luoduissa jaksoissa tai kaikki samaan aikaan, niiden välille muodostuu erilaisia suhteita. Koska hahmoihin ei liity ilmeistä kertomusta tai emotionaalista aikomusta, niitä voi tulkita monin tavoin muodon, sisällön ja merkityksen puitteissa.”

Lainaus

Digitaaliset organismit

Digitaaliset organismit, vaikka ne eivät välttämättä ole sen enempää eläviä kuin puhelinluettelo, ovat koodijaksoja, jotka toisintuvat ja kehittyvät ajan kuluessa. Digitaalinen koodi on jakso binaarisia numeroita — bittejä. Pixarin elokuva on oikeastaan vain iso numero, joka odottaa toimettomana cd-levyllä, ja Microsoft Windows on vielä suurempi numero, joka replikoituu sadoissa miljoonissa tietokoneissa ja on jatkuvasti käytössä. Google on fantastisen suuri numero, niin suuri, että sitä voi tuskin käsittää, ja se on levittäytynyt ja uusintuu kaikenlaisilla alustoilla. Kun klikkaamme linkkiä, toisinnamme koodijakson, johon se linkittyy. Koodijaksojen toisintuminen ei ole elämää sen enempää kuin nukleotidijaksojen toisintuminenkaan, mutta tiedämme, että se voi joskus synnyttää elämää.

Oleg Dou

Lost at E Minorissa oli viime viikolla Oleg Doun valokuvia. Dou 1on venäläinen, Moskovassa 1983 syntynyt taiteilija, joka sanoo olevansa kiinnostunut ihmisten yksilöllisyydestä, heidän sisäisen maailmansa suhteesta heidän käyttäytymiseensä yhteiskunnassa, joka rajoittaa heidän vapauttaan. “Tämä projekti on eräänlainen protesti. Mielestäni ihmisten pitäisi saada olla sellaisia kuin ovat ja muiden pitäisi nähdä heidät sellaisina kuin he ovat”, hän sanoo eräästä toisesta kuvasarjastaan (Naked Faces -sarja) 2“Yritän töissäni yhdistää toisiinsa toden ja keinotekoisen.”

Viitteet:

  1. En tiedä, translitteroituuko nimi samoin myös suomeksi.
  2. Tai ainakin oletan, että kyseessä on eri sarja.
Kuva

Uwe Henneken

Contemporary Art Dailyssä on juttu Uwe Hennekenin (s.1974) näyttelystä, ja tämä kuva pisti silmään. Mieleen tuli yksi toinen taiteilija, joka maalaa sävyttömiä maisemia ja niiden päälle ison punaisen pallon, ikään kuin pinnasta ulos puskevan laskevan auringon. En nyt vaan muista, kuka se oli.

Dustin Long kirjoittaa taas

Shane Jones haastattelee HTML Giantissa Dustin Longia. Longin esikoisromaani Icelander ilmestyi 2007. Luin sen joskus vuonna 2008 ja — samoin kuin Jones — olen jo pitkään odottanut uutta romaania. Pynchonin, Nabokovin ja muiden postmodernistien genre-sekoituksiin verrattu Icelander oli mielestäni tavoitteiltaan maltillisempi. Teos on viihdyttävä fantasiatarina vaihtoehtoisessa todellisuudessa sijaitsevasta Islannista, hieman samaan tapaan kuin Michael Chabonin The Yiddish Policemen’s Union sijoittuu vaihtoehtoiseen Alaskaan ja maailmaan, jossa Israelia ei koskaan perustettu.

Icelander on Chabonin kirjan tavoin dekkari, tosin se korostaa fantasiaa pastissin sijaan: jos Chabonin teos jäljittelee noir-kerrontaa täydellisesti, Longin kirjassa juoni on vain yksi mukaansatempaava osa mielikuvituksellista ja mytologista maailmanrakentamista.

Jonkinlaista itsetietoista pulp-henkeä tarinassa silti on: tinttimäinen (jos Tintti olisi kovaksikeitetty, naispuolinen ja viinaanmenevä) päähenkilö ratkoo ystävänsä murhaa. Taustalta paljastuu hänen holmesmaisesti rikoksia ratkoneen antropologi-äitinsä Emily Bean-Ymirsonin sekaantuminen Vanaheimin maanalaisen valtakunnan elämään. Tapahtumiin sekoittuu kaikkitietävänä esiintyvä, mutta epäluotettavuuttaan erinäisin keinoin korostava kertoja, joka viittaa päähenkilöön vain epiteetillä “Our Heroine”, hiukan samaan tapaan kuin Jacques Roubaud’n kertoja Hortense-romaaneissa. Teos onnistuu myös vinoilemaan lempeästi (kenties ja mitä luultavimmin tietämättään) pohjoismaisen jännityskirjallisuuden ryppyotsaisille teemoille, maisemille ja henkilöhahmoille.

Haastattelussa Long paljastaa, että väitöskirjan kirjoittaminen on ollut muun kirjoitustyön esteenä, mutta kaksi uutta romaania on kuitenkin valmiina ja odottaa kustantajaa. Icelander ilmestyi Dave Eggersin McSweeney’s-imperiumin ja Groven yhteisimprintin suojissa, toivottavasti myös uudet romaanit, sillä McSweeney’sin kirjoja kehtaa ostaa paperisinakin.

On hyvä, että Long kirjoittaa taas. Mielikuvitusta haastavaa mutta silti sopivan kevyttä viihdekirjallisuutta on tarjolla aivan liian vähän.