James Thomson ja herra Quin

Kun runoilija Thomson (1700-1748) saapui ensimmäisen kerran Lontooseen, oli hän tukalissa taloudellisissa vaikeuksissa. Kun kuuluisa runoelma Seasons julkaistiin, eräs Thomsonin velkojista antoi hänestä pidätysmääräyksen, ajatellen kirjan julkaisun olevan sopiva hetki rahojen vaatimiseksi runoilijalta. Tarina Thomsonin ongelmista kantautui herra Quinin korviin. Quin oli lukenut Seasons-teoksen, muttei ollut koskaan tavannut itse kirjailijaa; hänelle kerrottiin, että Thomson oli velkavankilassa Holbornissa. Sinne Quin läksi, ja päästyään Thomsonin pakeille tokaisi: “Sir, ette tunne minua, mutta nimeni on Quin.” Thomson siihen, ettei voinut kehua tuntevansa vierastaan henkilökohtaisesti, mutta oli tullut tämän maineen ja saavutukset tuntemaan, ja pyysi tätä istuutumaan. Quin toteamaan, että oli tullut illastamaan Thomsonin kanssa, pyytäen kokkia jo ateriaa valmistamaan, ja oliko tämä runoilijasta hyväksyttävää. Oli, ja niin herrat illastivat. Portviinin jo kiertäessä Quin ilmoitti, että oli aika käydä asiaan. Thomson kertoi olevansa käytettävissä mihin tahansa tehtävään, johon hänen kykynsä vain riittäisivät. “Sir”, totesi Quin, “ymmärrätte väärin. Minä olen teidän käytettävissänne: olen teille velkaa sata puntaa, ja olen tullut maksamaan velkani.” Masentunut Thomson pyysi, ettei Quin pilailisi hänen kustannuksellaan, olihan tämä hänen nähdäkseen herrasmies, jota Thomson ei ollut mitenkään loukannut. “Ei”, sanoi Quin ääntään korottaen, “olen teille velkaa sata puntaa — tuossa”, setelin pöydälle laskien. Hämmästynyt Thomson pyytää selitystä, Quin vastaa: “Kun olin lukenut runoelmanne, mieleeni tuli, että minun tulisi tehdä testamenttini, sillä olen onnistunut keräämään elämäni aikana jonkin verran jälkeeni jätettävää omaisuutta; ja muiden perillisteni joukkoon merkitsin sata puntaa Seasons-runoelman kirjoittajalle; ja tänä päivänä, kun sain kuulla teidän olevan tässä talossa, ajattelin voivani miellyttää itseäni maksamalla tuon summan teille henkilökohtaisesti pikemminkin kuin antaa kuolinpesäni hallitsijoiden tehdä sen puolestani, etenkin kun te luultavasti kaipaisitte tuota summaa siinä vaiheessa paljon vähemmän; tällä asialla siis, herra Thomson, olen täällä tänään.” Sanomattakin on selvää, että Thomson lähti vankilasta hyväntekijänsä seurassa.

Voltaire ja kriitikot

La Fontaine oli syystäkin kuuluisa faabeleistaan, joita pidetään edelleen eräänä ranskankielisen kirjallisuuden suurimmista saavutuksista. Muutkin kuitenkin kirjoittivat näitä suosittuja satuja. Eräs heistä oli Antoine Houdar de la Motte (1672–1731), josta tuli myöhemmin Ranskan Akatemian jäsen. Kun La Motten kertomukset julkaistiin, oli muodikasta haukkua niitä. Eräänä iltana Vendomen herttuan luona useat valtakunnan eturivin kriitikoista huvittelivat keksimällä toinen toistaan kammottavampia kirjailijaa pilkkaavia sutkauksia. Voltaire sattui olemaan paikalla. “Herrasmiehet”, hän sanoi, “olen kanssanne täysin samaa mieltä. Millainen ero La Motten ja La Fontainen tyylien välillä onkaan! Oletteko muuten nähneet La Fontainen kirjan uusinta painosta?” Seurue vastasi kieltävästi, mutta aiheesta innostuen. “Sitten ette ole kuulleet tuota uskomattoman kaunista kertomusta, joka löydettiin Bouillonin kreivittären papereiden joukosta.” Vapauden itselleen suoden Voltaire lausui heille kyseisen faabelin. Sen päätteeksi kaikki paikalla olleet olivat hurmaantuneita. “Tässä”, Voltaire sanoi, “on todellakin La Fontainen henki, luonto kaikessa yksinkertaisuudessaan. Millaista viattomuutta! Millaista suloa! Herrasmiehet”, hän jatkoi, “löydätte faabelin La Motten kirjasta.” Hämmennys valtasi kaikki paitsi Voltairen, joka myhäili tyytyväisenä paljastettuaan makutuomareiden pinnallisuuden.

Dorothy Parker ja Algonquin-seura

Vitsi Woollcottin kunniaksi

Kesäkuussa 1919 teatterialan lehdistösihteeri John Peter Toohey keksi pilailla näytelmäkriitikko Alexander Woollcottin kustannuksella. Hän järjesti sodasta juuri palanneen Woollcottin kunniaksi lounaan, mutta sen sijaan että Woollcottia oltaisiin ylistetty sodanaikaisista ansioistaan, Toohey kiusoitteli tätä nokkelin sivalluksin koko ruokailun ajan. Woollcott — joka ei suinkaan ollut loukkaantunut — nautti Tooheyn piikittelystä niin paljon, että ehdotti syömään kokoontuneille päivittäistä tapaamista tuosta päivästä alkaen.

Algonquin-hotellin Pergola- ja sittemmin Rose-salongissa kokoontuikin 1920-luvulla kuuluisa joukko kirjallisuuden, journalismin, teatterin ja media-alan älykköjä ja suupaltteja. Tunnetuimpia jälkipolville ovat The New Yorker -lehden perustaja Harold Ross; runoilija, kriitikko Dorothy Parker; näyttelijä Harpo Marx sekä ryhmä Pulitzer-palkittuja kirjailijoita kuten George S. Kaufman, Robert E. Sherwood ja Marc Connelly.

Nokkelikot

”Julman piirin” (kuten he itse kutsuivat itseään) jäsenet tunnettiin monimutkaisista käytännön piloistaan (Harold Ross ja Jane Grant vaihtoivat kerran Woollcottin asunnossa ollutta muotokuvaa viikkojen ajan pieniä yksityiskohtia vääristelleisiin kopioihin), valikoivasta maustaan ja sukkeluuksistaan, älykkäistä, kriittisistä ja koomisista oivalluksistaan. Itse Groucho Marx pelkäsi algonquinilaisten purevaa, lukemattomilla martineilla maustettua huumorintajua.

Eiväthän he juuri mitään aikaan saaneet: “pyöreä pöytä” pelasi yhdessä pokeria, juopotteli, leikki sanaleikkejä ja lomaili Neshoben saarella Bomoseen-järvellä Vermontissa. Yhden ainoan kerran he tekivät yhteistyötä, kirjoittivat ja esittivät yhdessä revyyn No Sirree!, joka esitettiin vain kerran eräänä huhtikuisena iltana vuonna 1922 valikoiduille katsojille. Revyyn menestyksen innoittamana algonquinilaiset tuottivat vielä laajemmalle yleisölle tarkoitetun jatko-osan, joka kuitenkin floppasi teattereissa.

Dorothy Parker

Mielenkiintoisin ryhmän jäsenistä oli Dorothy Parker (1893-1967): feministi, kommunisti, runoilija ja kriitikko. Parker oli terävä älykkö maskuliiniseen nokitteluun perustuvassa kulttuurissa, joka ei helposti suvainnut tai ymmärtänyt nasevia ja sivistyneitä itsenäisiä naisia. Parker kuitenkin ansaitsi paikkansa lukuisilla kuuluisilla sutkauksillaan (joita on hyvien sanaleikkien tapaan usein mahdotonta kääntää): “You can’t teach an old dogma new tricks”; “Brevity is the soul of lingerie”; “Scratch a lover, and find a foe” ja “I require only three things of a man. He must be handsome, ruthless and stupid.”

1930-luvulle tultaessa ryhmä hajosi keskeisten jäsenten muuttaessa pois New Yorkista. Parker muutti Hollywoodiin, missä hänellä oli ansiokas ura käsikirjoittajana, ennen kuin hän joutui kommunistina mustalle listalle ja palasi New Yorkiin. Parkerin itseironiset runot ja kaupunkilaiselämän vieraantunutta ahdistusta tarkasti kuvaavat novellit ovat jääneet elämään, samoin kuin hänen pisteliäät mutta osuvat kirjallisuuskritiikkinsä. “Tätä romaania ei kannata heittää syrjään kevyin mielin; se on heitettävä seinään kaikin voimin”, hän sanoi Benito Mussolinin romaanista Claudia Particella. Katharine Hepburnin näyttelijänlahjoista Parker totesi, että tämä “käy läpi tunteiden koko kirjon A:sta B:hen”.

Urbaanisti sentimentaalinen

Koskaan saa en tietää, luulen,
miksi olen niin kuin olen.
Toiset tytöt katsahtavat
miehiin, jotka leimahtavat,
lasin lailla kirkastuvat,
kevätruohoks pehmittyvät,
kiveks, johon luottaa saa.
Temppuu tuota en mä osaa.

-“A Fairly Sad Story”, katkelma

Parker kirjoitti vain muutaman runoteoksen (Enough Rope 1926, Sunset Gun 1928, Death and Taxes 1931), mutta hänen tuotannostaan on koottu monenlaisia kokoelmia (jopa renessanssitutkijana ansioitunut Alfred F. Kinney on toimittanut Parkerin teoksia). Penguinin julkaisema Complete Poems (uusin laitos 1999) lienee helpoin hankittava.

Parkerin runous on kevyttä, mutta viiltää syvältä. Se on nokkelaa, urbaania, vitsikästä, sentimentaalista ja loputtoman surullista — esteettisiä arvoja, joiden tähden hänen kirjansa ovat säilyttäneet suosionsa lukevan yleisön parissa, mutteivät ole koskaan saavuttaneet pysyvästi akatemian arvostusta. Hänen säkeensä ovat lyhyempiä ja laulullisempia kuin maskuliinisessa pentametriperinteessä, mutta riimit ovat täysiä, kuten kevyeen tyyliin kuuluu, ja etenevät usein koomisina parisäkeinä, kuin myöhäisinä kaikuina 1700-luvun parhaista satiireista. Olisi hyvin vaikea kirjoittaa samalla tavalla tänä päivänä. Olisi hyvin vaikea olla tuntematta samalla tavalla tänä päivänä.

Walter Burns vs. Fantazius Mallare

Alt text

Maailmanvihaajan muotokuva?

FANTAZIUS MALLARE piti itseään mielisairaana koska ei kyennyt näkemään ajan, avaruuden ja evoluution merkityksettömissä eleissä dramaattista pikku pantomiimia, joka olisi ketterästi kiertynyt hänen olemassaolonsa yksitoikkoisuuksien ympärille. (…) Hänen mielestään elämä ei ollut välttämättömyys ja hän antautui sille vailla minkäänlaista uteliaisuutta.

Ben Hecht, Fantazius Mallare, 1922

Wallace Smith (1888-1937) oli chicagolainen taiteilija ja taitava, mielikuvituksellinen kuvittaja. Pancho Villan hääriessä Meksikon rajaseudulla Smith lähetettiin maalaamaan kapinallisjohtajan muotokuvaa. Hänen artikkelinsa ja piirroksensa ajastaan kapinallisten kanssa kerättiin myöhemmin kirjaksi.

Smithin mielenkiintoisin kuvitustyö oli Ben Hechtin Fantazius Mallare (1922). Hecht (1894-1964) oli ansioitunut journalisti ja käsikirjoittaja, joka voitti kaikkien aikojen ensimmäisen käsikirjoitus-Oscarin vuonna 1927 käsikirjoituksestaan Josef von Sternbergin elokuvaan Underworld. Pääosaa esitti muuan entinen merimies George Bancroft, joka uransa alkuaikoina lauloi ja tanssi mustanaamana revyissä.

Hechtin ura Hollywoodissa oli menestyksekäs: Scarface (1932), It’s a Wonderful World (1939), Gone with the Wind (1939), Angels over Broadway (1940), Notorious (1946)…Ernst Lubitsch, Howard Hughes, David O. Selznick, Howard Hawks, Alfred Hitchcock ja muut käyttivät usein hänen palveluksiaan. Cary Grantin kenties paras screwball-komedia His Girl Friday oli alunperin Hechtin ja Charles MacArthurin käsialaa (tai oikeammin näytelmä, johon Ledererin screenplay perustuu; näytelmässä päähenkilö Hildy Johnson on mies, elokuvassa nainen).

Romaanikirjailijana Hecht on nykyään tuntematon, eikä vähiten siksi, että hänen parikymppisenä kirjoittamansa teokset ovat vähintäänkin outoja. Hecht luki ahkerasti Gautieria, Mallarméa ja muita melankolisia ja dekadentteja symbolisteja. Fantazius Mallare (Mallarmé?) kertoo samannimisestä maailmanvihaajasta, jonka ainoa kumppani on kääpiö nimeltään Goliath.

Mallare on hieman kuin Huysmansin Des Esseintes, joskin makaaberimpi ja pornografisempi, harhakuvissaan sairaampi ja muutenkin sekavampi. Häpeämättömien masturbaatioon ja fallos-perversioon liittyvien seksuaalipilojensa tähden tämä rajoitettujen erikoispainosten erikoismiehen Pascal “Pat” Covicin kustantama teos tuomittiinkin lopulta rivoksi ja Covici, Hecht ja Smith pidätettiin. Sakkoja he maksoivat 1000 dollaria mieheen.

Miksi Hecht, jonka ura piirtää kuvan käytännöllisestä kaupallisesta ja journalistisesta kirjoittajasta, oli valmis menemään vankilaan dekadentin fantasiaromaanin tähden?

Alt text

Opportunistin naamio?

Oma tulkintani liittyy epäsuorasti mainitsemaani His Girl Friday -elokuvaan ja etenkin sen keskushahmoon Walter Burnsiin. Vaikka käsikirjoitus ei olekaan suoranaisesti Hechtin tuotantoa — ja alkuperäisessä näytelmässäkin on nähtävä myös Algonquin-seurueen nokkeluuksissa marinoidun MacArthurin kädenjälki — on Walter Burnsin ja Mallaren vertaileminen ainakin ajatusleikkinä viihdyttävää. Molemmat ovat relativisteja, mutta siinä missä filosofia ja maailma uuvuttavat monologeihinsa eksyvän Mallaren, opportunistinen Burns kamppailee dialogeissa ex-vaimonsa Hildyn kanssa kuin antiikin sofisti: hän vaihtaa puheenaihetta, rakentaa olkimiehiä, laittaa kärryt hevosen eteen ja yrittää kaikin keinoin saada muut hyväksymään oman käsityksensä maailmasta, koska journalismissa ei ole kyse faktoista, vaan tarinoista.

Walter Burns: Pannukakun aivotko sinulla on? Ei tämä ole mikään tavallinen juttu vaan vallankumous. Tämä on tärkein skuuppi sen jälkeen kun Livingstone löysi Stanleyn.

Hildy Johnson: Eiköhän tuo ollut toisinpäin.

Walter Burns: Äläpähän, kuule, takerru yksityiskohtiin.

Sanat eivät ole Hechtin, mutta eetos — minusta tuntuu — on. Hechtin valtava työteliäisyys, hänen taipuisa älynsä ja laaja sivistyksensä masensi nuorempia käsikirjoittajia. Kerran Hecht paukutti Howard Hughesille valmiin käsikirjoituksen yhdeksässä päivässä — agenttinsa harmiksi, sillä Hughes maksoi päiväpalkkaa eikä työllä olisi ollut kiirettä. Nokkelikot MacArthur, Hawks ja Hecht pelasivat backgammonia ja käsikirjoittivat yhdessä. Heidän metodinaan oli ääneenluku, jonka kuluessa kukin yritti päihittää toiset keksimällä toinen toistaan älyttömämpiä juttuja, repliikkejä, stooreja.

Aikakauden stereotypiat ketteristä suupalteista vitseineen ja viskeineen tuntuvat osuvan kohdalleen Hechtin kohdalla. On siis vaikea sanoa, ovatko Mallare-romaanit (Hecht kirjoitti teokselle kesymmän jatko-osan 1924) kirjoittajansa aitojen tuntojen ilmaisua vai eivät. Toisaalta, onko sillä väliä? Hecht vastusti sensuuria, puolusti kansalaisoikeuksia ja toimi sodan aikaan juutalaisten puolesta. Tekee mieli ajatella, että Hecht oli käytännön mies, joka kirjoitti fantastisia, pornografisia romaanejaan hieman kuin Walter Burns: manipuloidakseen, kertoakseen historiaa muutavia tarinoita, joissa Livingstone löytää Stanleyn eikä toisin päin; puskeakseen vasten aikansa ahdasta makua, tekopyhiä siveyskäsityksiä ja esteettistä rajoittuneisuutta. Sitäkin varten mielikuvitusta tarvitaan.

Lisää Fantazius Mallaresta John Coulthartin feuilletonissa.