Sanojen synnystä

”Sillä kun syvä hiljaisuus ympäröitsi kaiken ja yö nopeassa kulussaan oli ehtinyt puoliväliin, silloin riensi sinun kaikkivaltias sanasi taivaasta”, sanotaan Viisauden kirjassa. Missä tuo sana tulee lausutuksi, kysyy 1300-luvulla elänyt saksalainen dominikaanimystikko Mestari Eckhart eräässä saarnassaan. Missä Jumalan sana syntyy? Ainoastaan sielun kaikkein puhtaimmassa, ylevimmässä osassa, Eckhart vastaa, muttei kuitenkaan millaisen tahansa sielun ylevimmässä ja parhaimmassa osassa, vaan sellaisessa sielussa, joka on kääntänyt kaikki viisi aistiaan pois maailman asioista ja kerinyt ne takaisin itseensä mietiskelläkseen omaa pyhintä sisintään.

Missä tuo pyhin sisin on? Se ei voi sijaita siellä, missä sielu harjoittaa aistejaan, mielikuvitustaan tai järkeään havaitakseen maailmaa ja ymmärtääkseen sitä, Eckhart sanoo: ei siellä, missä sielu ymmärtää älyllään, ei siellä, missä se muistaa muistillaan, rakastaa tahdollaan, eikä missään siellä, missä sielun toiminta on sidoksissa aistien ulkoisiin välineisiin, kuten silmiin, korviin tai käsiin.

Kaikkien näiden aistien ja älyämisen ja muistamisen ja tahtomisen kyvyin me tuomme maailman sisäämme, sillä aina kun sielun kyvyt tavoittavat jonkin olion, ne luovat siitä kuvan, ja siirtävät tuon kuvan sisäämme sielumme havaittavaksi, Eckhart selittää aikansa psykologisten teorioiden mukaisesti. Näinä aistien työstäminä kuvina tulemme tietämään maailman, ja näiden kuvien avulla sielu lähestyy maailmaa ja sen asioita, sen kiviä ja kukkasia ja hevosia, ja yhdistää aineensa niihin, yhtyy niiden kanssa — mutta perusta, jolta käsin nämä aistit maailman tavoittavat, joka niitä ohjaa ja käyttää, ei ole niiden havaittavissa.

Sielu, nimittäin, on aina vieras ja tuntematon itselleen, Eckhart sanoo — mutta juuri siksi Jumala voi ja tahtoo tehdä asuntonsa vain sinne, missä sielu ei tunne itseään, missä se ei voi havaita kohdettaan kuvina, koska Jumala, toisin kuin kaikki luotu, ei ole kuvattavissa, eikä tarvitse kuvia lähestyäkseen maailmaa, joka on hänen kuvansa. Jumala tuntee itsensä toisin kuin ihmissielu, sillä Jumala tuntee itsensä ilman kuvien välitystä. Jumala, toisin sanoen, on absoluuttisesti yhtä itsensä kanssa, ja tässä yhteydessä hän synnyttää poikansa eli sanansa sielussamme, sikäli kuin sielussamme on mahdollista synnyttää jumalallinen eli kuvaton olemassaolon tila.

Näin on Eckhartin mukaan oltava, koska jos sielumme olisi muodostunut pelkistä kuvista — kuten jotkut sanovat — emme voisi koskaan tulla vanhurskaiksi: ei ole sellaista luotua oliota, jonka kuvien tutkiminen voisi pyhittää meidät. Lisäksi, koska yksikään kuva ei ole yhtä kuin asia, jota se esittää, meillä ei ole mitään muita kuvia kuin sellaisia, jotka osoittavat meidän ulkopuolellemme — ei yhtäkään kuvaa, joka ei olisi välittynyt jollain tavalla. Siksi Jumalan, ilmaantuakseen meihin kuvattomassa välittömyydessään, on puhuttava meille sellaisessa tyhjyydessä ja hiljaisuudessa, jossa olemme vapaat kaikista kuvista.

Tämä on mahdollista, Eckhart sanoo, ainoastaan niille, jotka tietävät, että parasta on olla hiljaa ja antaa Jumalan puhua meille sisällämme silloin, kun kaikki aistimme ovat sammuneet ja kääntyneet pois kuvien mietiskelystä. Silloin kaikkivaltias sana rientää luoksemme taivaasta niin kuin hurja soturi, tai hiljainen varas, kuten Eckhart tulkitsee, ryöstämään meidät itseltämme pois, koska ihminen ei itse, omin voiminensa, omin sielunkykyinensä, kykene itseään pelastamaan.

Onko Jumalan hiljaisuudessa puhuttu sana kuin hiipivä varas vai kuin hurja soturi? Toisin sanoen, onko jumalallisen synnytyksen hetki, taivaallinen innoitus tai oivallus meluisa vai hiljainen toimitus, tuhoisa vai luova tapahtuma? Vai kenties molempia samaan aikaan?

Koko Eckhartin selostus perustuu ajatukseen Sanan uudelleensyntymisestä sielussamme, mutta Raamatun kohdat, jotka hän lainaa ajattelunsa tueksi, tai joihin hänen ajattelunsa perustuu, ovat luonteeltaan varsin toisenlaisia kuin hänen saarnansa antaa ymmärtää. Niissä ikuinen sana saapuu kaikkivaltiaan valtaistuimen luota ja laskeutuu keskelle tuhon omaksi vihittyä maata, kantamaan miekkana peruuttamatonta käskyä ja täyttämään kaikkea kuolemalla, kuten niissä Viisauden kirjan säkeissä, joihin Eckhart viittaa, todellisuudessa sanotaan.

Eckhart ei myöskään kerro, että hiljaisuudessa kuullun varkaan sana, joka saapuu luoksemme salaa, kuten Jobin kirjassa sanotaan, on sanomaltaan yhtä lopullinen kuin sotilaan miekka: vaikka korvasi kuuleekin vain kuiskauksen, kun raskas uni on vallannut ihmiset, sinun on tiedettävä, että he rusentuvat kuin koiperhoset ja kuolevat viisaudesta osattomina.

Olemassaolo on tuhoutumista. Ilman tuhoutumista ei ole luomista. Tämä on olemassaolon merkitys, sen sanan sanoma, joka tulee lihaksi kuollakseen ihmisenä: tämä on runouden avaama maailma, elävältä kuolevan kielen todellisuus.

Päiväkirjoista

Ohimennen kuultu keskustelu, jonka aiheena on lukeminen: miten eräs henkilö on opetellut kuuntelemaan äänikirjoja nopeammin kuin on tarkoitettu, koska siten hänen on pakko keskittyä kuuntelemaan ja näin ollen myös sisäistämään kuuntelemansa paremmin. Sen lisäksi, tarina jatkuu, sama henkilö tekee muistiinpanoja jokaisesta kirjasta tuoreeltaan. Hän on lukenut satoja kirjoja kuukaudessa? En kuule lukumäärää tarkasti. Se on kuitenkin suhteeton. Miksi tuo ihminen luki niin kuin luki?

Muistan ystävän, joka samaten teki muistiinpanoja lukemistaan kirjoista vihkoihin, jotka hän näytti minulle opiskelija-asunnossaan. Hän oli kerännyt näitä vihkoja vuosien ajan, ja ne olivat täynnä lyhyitä selostuksia luettujen kirjojen sisällöstä ja ajatuksista, joita kirjat olivat herättäneet. Ne eivät olleet arvosteluja, vaan eräänlainen valokuva-albumi, kokoelma matkamuistoja: kertomus siitä, mitä oli koettu, ”koska muuten unohtaisin, mitä tunsin luettuani kirjan. Haluan muistaa, mitä mieltä olin niistä.” Mitä mieltä olin itsestäni, siis: kuka olin, ja kuka olen.

Voiko itsensä unohtaa niin kuin kirjan unohtaa? Tämä kokemus: tietynlainen lukeminen palauttaa minut samaan olentoon, joka luki aiemmin. En voi muistaa tuota tunnetta ennen kuin se palaa minuun lukiessani tai kirjoittaessani, niin kuin vuodenaikojen vaihtuminen, niin kuin valon määrä päivisin ja öisin, niin kuin kylmyys ja kuumuus muuttavat minua ja haluani, tahtoani, olentoani.

Olen kahvilassa ja avaan kirjan. Alan lukea: mies tilanteiden keskellä Berliinissä. Hän puhuu ystävälleen, hän muistelee, kerronta punoo sujuvasti menneisyyttä nykyisyyteen niin tapahtumissa kuin siinä, miten ja millä tahdilla niistä kerrotaan, ja minä otan niitä vasten oman asentoni, joka on niin tuttu, niin rakas: annan katseeni ja ajatusteni punoutua luettuun ja tulla viedyksi minne tahansa tarina vie, mutta säilytän aina tietyn etäisyyden, varaan itselleni oikeuden pysähtyä, keksiä, haaveilla, epäillä, kuvitella, muistaa: kuluttaa aikaa.

En voisi koskaan muuttaa tapaani lukea, koska tapani lukea on se, mitä olen, ja kuka olen. Opetella lukemaan nopeammin tai hitaammin: miten turhaa. Voin ainoastaan opetella lukemaan paremmin: olemaan uskollisempi itselleni, vilpittömämpi omien halujeni edessä, rohkeampi itseäni liikuttavien syvyyksien äärellä.

On kirjoja, joita en koskaan tule lukemaan vaikka tahtoisinkin, niin kuin on ihmisiä, joita en koskaan tule tuntemaan vaikka tahtoisinkin. Kenties, jos oppisin puhumaan toisin, suhtautumaan toisin — jos mielikuvitukseni olisi vilkkaampi, jos yhteys aivojeni ja suuni välillä olisi hitaampi tai nopeampi, jos häpeäisin vähemmän, jos pelkäisin toisia asioita kuin niitä, joita nyt pelkään — voisin kohdata tuon toisen ihmisen ilman kateuden, väärinkäsitysten tai huumorintajuttomuuden uhkaa. Olisin rento ja valmis kuuntelemaan, olemaan kanssa. Nyt, koska olen sellainen kuin olen, epäilen kaikkea mitä hän sanoo, ja kaikki mitä itse sanon maistuu paperilta hänen korvissaan.

On myös kirjoja, jotka eivät koskaan tule luetuiksi, vaikka odotamme kärsivällisinä niiden äärellä, vaikka tekisimme kaikkemme, jotta ne avautuisivat meille. Niin kuin pimeät ja kylmät vuodenajat, jotka sulkevat meidät sisälle taloihimme, ne pysyvät itsepäisesti suljettuina. Miksi niin monta kuukautta katosi jälleen aikaan, me kysymme? Miksi talvi on aina yhtä vaikea — vaikeampi kuin tahdomme uskoa? Silti pahinta ei nytkään ollut pimein joulukuu, vaan kevään sietämätön hitaus. Se, etten voinut tehdä muuta kuin odottaa. Odottaa mykkänä maan alla. Odottaa ilman varmuutta siitä, että minua kutsutaan, että nimeni lausutaan, että mikään luvattu koskaan toteutuu. Että mitään on koskaan luvattukaan.

Kirjat odottavat lukijaa. Sanat odottavat lausujaa. Tiedän, että voisin lukea minkä tahansa kirjan milloin tahansa, mutta suurin haaste on löytää oikea kirja oikealla hetkellä: oikeat sanat oikealle ajatukselle. Ne voivat olla uusia sanoja vanhoille ajatuksille, vanhoja sanoja uusille ajatuksille, tai jotain, mitä olin unohtanut, vaikka tiesin sen olevan mahdollista: että tänään, viimeinkin, voin taas lukea näin, tänään aika ja tapahtumat voivat punoutua tunteisiin ja näkökulmiin tällä tavalla, ja asentoni ei enää ole epäilyn sanelemaa. Luotan taas. Uskon taas. Tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu, ja vaikken tietäisikään, tiedän, miten siitä kerrotaan.

Opetella lukemaan itseään, kirjoittamaan itseään: ikään kuin emme olisi yksi ja sama, toisiinsa eittämättömästi liittyvien hetkiemme pysyvä, luotettava kertoja, vaan kauan sitten kirjoitettuja muistiinpanoja vihkossa, jonka syytä ja tarkoitusta emme enää aivan ymmärrä, ja jonka meille esittämää vaatimusta on siksi pakko opetella lukemaan yhä uudelleen ja uudelleen. Kokoelma kohtaamisia kuvitelmien kanssa. Päiväkirja. Udelma.

Augenblick

Näen sinut jälleen, viimeistä kertaa.
Kaulasi taipuu kasvoja kohti,
ja kielesi nauraa myöntyen sille,
mitä kohtalon aikomus tahtoi,
mutta vain kerran, eikä koskaan enää.
Tämä on omenasi mehu, kypsän
ja nälkäisen kukkasi mätä.

Näillä tasangoilla maissi ruostuu,
heinäsirkka hallitsee tuhoaan,
enkä minä voi pelastaa sinua: en saa
ottaa paikkaasi, ja kun menet,
katoaa koti, jonka ammoin tunsimme,
maine ja kaikki sen terveiset,
jotka olisin voinut tallettaa,

ja niin on hyvä. Niin täytyy olla hyvä.
Muuten mikään ei koskaan olisi turhaa;
hetki, jonka uhri ei voita ruohoakaan.
Kiellä siis, sinä joka häviät,
vihollisen juoni; vastustaja,
jota onni suosi. Tarkoitus
ei piile menneeseen. Viimeistä kertaa:

näen sinut jälleen.

Sisarelleni

Muistan sinut: vilpittömyytesi kevyen sateen
aikuisten vaivojen viiltämillä kasvoilla.
Olit nuori ja tarpeeton, vanha ja peloton,
kuva siitä, mikä sielustani puuttui,
ennen kuin tapasin iskusi vaimean turvan.

Rakastan sinua. Olet sisareni maailmassa,
sen pitkässä yössä, joka kestää
niin kauan kuin maa juoksee radallaan:
aina jossakin on keskipäivän vastakohta,
ja miehet uneksivat leikattujen hiustensa alla
hulmuavasta karvasta, eilisestä eläimenä.

Nauti maustasi, siskoni, lämmittele nahoissasi,
ja tiedä, että kannan sinua täällä,
kaulani kaivossa, kylkiluiden risteyksessä,
missä tunnustus soi ankkurissa ääneen,
sanan sykkivään ja huohottavaan ytimeen.

Kohtalo

Kipusi kanssa on ihanaa vain,
jos jaksat unohtaa sen kahinan
vasten ihosi herkkää multaa.

Kun lumi sulaa, tuuli puhaltaa,
piikikkään hiekan harva harava
ahnaasti ahavan nurmesi yli.

Älä pelkää alastomuuttasi. Olet
kaunis. Elät, yhä täynnä verta,
eikä mikään taulu toista väriäsi,

kalpea pelkuri, petturi prinssi:
rohkea vain talven turkissa,
kesän tullen kavahdat vastuuta,

jonka valo harteillesi laskee.
Mutta sinä, sinä yksin näet sen:
olet talo, jossa vuodenaika asuu.

Joulukuu

Pilvet, lähes vihreät, hehkuvat etelästä itään,
kun valju valo viipyy ja viilenee, venyy:
joulukuu, tuo huntu yllämme, tuo mieleen
jotakin — pala kaihoa, nokare kauhua,
sävyjen kirjon nostalgiasta hyväksyntään:
ettei enempää ole, vain leiskuvat ikkunat,
ilta rusetti kaulassa niin kuin kynttilät
olisivat sen arvoiset, kerran vuodessa.
Ovatko? Erinomaisuutesi ei ole ainutlaatuista,
tuskin edes myytävissä, ellet mausta sitä,
mutta tuon tutun ihmiskaupan markkinat,
näillä leveysasteilla ja yltäkylläisyyksillä,
toteavat: vain kaksi makua kelpaavat,
epätoivo tai uhkarohkeus — ja niiden hinta?
Nöyryytys tai typeryys; usko sanoihin sinänsä,
luulo, että voi nimetä itsensä uudelleen,
voittaa kaksoisolentonsa, ison isänsä:
olla oman äitinsä tai äitinsä oma aave.
Valitse kumpi tahansa, ja saat huomata,
miten hampaasi hyvistä aikeistasi huolimatta
huojuvat, kun joulukuun viimeiset pilvet,
yhtä painottomat kuin muinaiset lahjat,
joita tuskin enää edes muistat, pakenevat.

Pärttylinyö

Vuonna 1572, elokuun loppupuolella, koko Pariisin tunnetuin hugenotti — vääräuskoinen protestantti, toisin sanoen — amiraali de Coligny, joka oli juuri ollut seuraamassa kuningas Kaarle IX:n ja Guisen herttuan välistä tennisottelua, tuli ammutuksi keskellä katua. Salamurhaaja onnistui tosin vain haavoittamaan de Colignya, mutta kaksi päivää myöhemmin Guisen herttuan suunnittelemaksi paljastunut yritys saatettiin loppuun, kun palkkasoturit tunkeutuivat de Colignyn asuntoon Rue de Béthisyllä.

Amiraalin surma käynnisti protestanttien järjestelmällisen joukkomurhan. Tuhansia hugenotteja raahattiin kaduille ja aukioille koko viikonlopun ajan, tai sitten heidät murhattiin taloissaan, työssään, kaupoissaan. Ruumiita kasattiin ojiin ja kaduille. Louvren sisäpihalla oli satojen ruumiiden röykkiö, Seinessä kellui pistettyjä, ammuttuja, viillettyjä, ruhjottuja, hakattuja, murskattuja, leikattuja, revittyjä, hajoitettuja ja lyötyjä kuolleita. Kuuluisa humanisti, retoriikan ja logiikan opetusta ja teoriaa uudistanut Pierre de la Ramée, Petrus Ramus latinalaisittain, hakeutui suojaan kirjakauppaan Rue St Jacquesilla. Vasta seuraavana tiistaina hän uskaltautui palaamaan kotiinsa, missä hänet puukotettiin kuoliaaksi hänen rukoillessaan. Ruumis heitettiin alas kadulle. Lue loppuun

Fragmentteja runouden olemuksesta #1

Mitä runous on? Miksi se on tärkeää? Friedrich Hölderlin väitti, että runous on tarpeellista, koska kaikkien muiden töidemme ja tekojemme arvosta huolimatta vain runouden avulla voimme todella asua maan päällä, olla kotonamme maailmassa, joka on viime kädessä tuttujen tarinoiden kudelmaa, ja runoilijan tehtävä on näin ollen, Marianne Mooren mukaan, todellisten sammakoiden asettamista kuviteltuihin puutarhoihin.

Mooren väitteen kohtalo, kuten toinen amerikkalainen runoilija, Robert Frost, on runoudesta sanonut, oli tulla käännöksen turmelemaksi – ja kenties vain siksi, että runous niin usein “ilmaisee jotain mahdotonta pukemalla sen mahdollisen sävyihin” (A.E.Housman) – ja silti, jotkin runoilijat, kuten Wallace Stevens, väittävät että juuri sen tähden runous auttaa meitä elämään maan päällä Hölderlinin ehdottamalla tavalla: koska se sallii mielikuvituksen valon loistaa mielissämme. Mutta miksi? Jotta voisimme nimetä maailman niin kuin Aatami (Octavio Paz) ja kohdella sanoja niin kuin ne olisivat eläviä olentoja (Robert Graves)? Lue loppuun

Lääke

Myöhät varjot kävivät kärrynjälkiin,
piirsivät vihreitä viiruja kaurapeltoon,
puskivat puiden muotoja kuusensineen
pitkin viileitä rinteitä, joilla junamme
sinkosi samaan suuntaan kuin valokin,
pakeni tulevaan, jonne kadottuaan
kääntyisi, niin kuin mekin, pimeäksi
puolekseen. Tuo kontrasti antaisi esiin
jokaisen jyrkän yksityiskohdan,
jokaisen lehden lehvästössä, runsaassa
niin kuin hampaat karhun suussa —
historian enkelin valtava, kirjava turpa.
Sen tuimia ilmeitä uskovat puivat
niin kuin syvyys asuisi yksin niissä,
mutta tuhkan luonne on tulkitsematon,
ja minä, joka nyt on tuntematon, parantuu.

Ehdotus erään kuvitteellisen henkilön ajatuksiksi

Hän kirjoittaa käsitelläkseen tunteita, joita kirjoittaminen saa hänessä aikaan. Hän kirjoittaa tullakseen tietoiseksi siitä, miten itsetietoinen on, kun kirjoittaa: miten kirjoittaessaan hän tiedostaa, ettei tiedä, miksi kirjoittaa; ettei hän tiedä, mitä tekisi, jos ei kirjoittaisi, tai mitä tekisi silloin, kun ei kirjoita. Hän on itsetietoinen, koska hän tuntee syyllisyyttä. Hän tuntee syyllisyyttä, koska hän uskoo kirjoittamisensa olevan pohjimmiltaan itsekästä, häneen itseensä kietoutuvaa, hänen itsensä kanssa kamppailevaa ja silti hänestä itsestään pois pyrkivää, häntä itseään kadottamaan, hävittämään, tuhoamaan, unohtamaan, poistamaan, deletoimaan, nollaamaan, negatoimaan pyrkivää.

Hän kirjoittaa, jotta voisi käsitellä ja käsittelemällä purkaa näitä syyllisyyden tunteitaan, jotta voisi tuntea kirjoittavansa jotain itsestään riippumatonta. Hän kirjoittaa, jotta näkisi takaraivonsa kävellessään pois luotaan; jotta voisi olla joku muu, joka kirjoittaa hänestä; jotta hän voisi lukea kirjoitusta, jonka joku muu on hänestä kirjoittanut, tuon jonkun muun ollessa hän itse: jotta hän voisi oppia rakastamaan itseään jonain muuna kuin omana itsenään, koska hän rakastaa itseään liikaa ja siksi vihaa itseään enemmän kuin on terveellistä, koska hän ei osaa olla itsensä kanssa, koska hän on aina itsensä kanssa, koska hän ei voi olla itsensä ulkopuolella, eikä hän ymmärrä näitä ristiriitaisia tunteita, ja se ahdistaa häntä niin paljon, ettei hän tiedä, katsoisiko etelään vai pohjoiseen. Lue loppuun